Heräilimme jo kuuden tienoilla. Tavarat jälleen kerran, nyt viimeistä kertaa rinkkaan ja hotellin aamupalalle. Jugurttia, erilaisia kroissantteja, sulatejuustoa, metvurstia, sämpylää, tuoremehua, kahvia/teetä, hedelmiä. Ihan asiallinen setti.

Hotellista ulos aamuauringon tervehtiessä meitä lämpöisesti. Jälleen 10 minuutin kävelymatka kohti juna-asemaa. Juna-asemalla waimo kävi etsimässä kioskia mistä saisi pullon vettä. Ei löytynyt ihan yhtä helposti kuin R-kioski Helsingin rautatieasemalta, mutta jonkinlainen ruuhkaisa kuppila kuitenkin. Siellä jonotettuaan aikansa kertoivat waimolle että ensin pitää maksaa kassalle ja sitten vasta noutaa juomat. Eli taas jonottelemaan.

Saatiin kuitenkin juomapullo. Se kourassa kävimme toisesta kioskista ostamassa bussiliput Malpensan lentokentälle, 8e/nuppi. Bussimatka kesti n. 50 minuuttia. Kentällä kaikki sujui näppärästi, etukäteen tehty tekstiviesti-check-in ilmeisesti nopeutti pikkasen. Ostimme vähän suklaata ja matkalukemista ja hyppäsimme Blue1:n MD-90-lentokoneeseen. Pääsimme peräti toisiksi etummaiseen riviin istumaan etummaisten ollessa tyhjänä. Oli kiva olla omassa rauhassa ja antaa koneen takaosan elää omaa elämäänsä. Eturivissä olimme tietysti ensimmäiset joille ilmaisia juomia ja maksullisia syömisiä tarjottiin, melkein kuin yksityiskoneessa olisi lentänyt. Pari penkkirivä taaempana olevat kaksi englanninkielistä pikkutyttöä eivät tosin herenneet laulamasta oikeastaan koko matkan aikana.

Helsinki, Suomi

Suomeen saavuttaessa ilma oli sateen jäljiltä raikas ja aurinko toivotti meidät tervetulleiksi loppukesän Helsinkiin. Ajelimme bussilla koneelta ykkösterminaaliin (entinen kotimaan terminaali), saimme laukkumme ja hipsimme vähin äänin kotiin.

Suurin järkytys kotiin tullessa oli 21″ monitori pöydällä. Matkalla kun oli 3 viikkoa kituutellut 7″ miniläppärillä, tuntui 13 lisätuumaa hurjalta! Noin muuten varsinaiset oireet iskevät varmaan vasta päivän parin päästä. Onhan elämä täällä Suomessa helppoa ja mukavaa.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XXI: Venetsia, Milano Venetsia, Italia Aamulla laitettiin jälleen kerran, ties kuinka monennen kerran...
• Balkan09, osa IX: Kotor Kotor, Montenegro View Larger Map Hyvin, ilmastoidussa korkeassa vaaleanpunaseinäisessä huoneessa...
• Balkan09, osa IIX: Kotor Kotor, Montenegro Heräiltiin vasta puoliltapäivin – olimmehan käyneet nukkumaan bussimatkan...

Aamulla laitettiin jälleen kerran, ties kuinka monennen kerran tällä reissulla tavarat rinkkaan. Vesibusseilimme itsemme Venetsian Santa Lucia -juna-asemalle, jonne jätimme rinkat jemmaan ja käväisimme vessassa: vessaan pääsi maksamalla 80 senttiä laitteeseen ja tämän jälkeen kulkemalla aukeavan lasioven läpi. On hienot systeemit!

Etsimme rautatientorilta (jonka laidassa virtaa 10-metrinen joki, Canal Grande..) meille soveltuvan bussipysäkin josta lähtisi vesibussi kohti Muranon saarta. Aukiolla olevasta neljästä pysäkistä yhdeltä löysimme sopivan bussin joka ei ennen saarta kiertäisi koko kaupunkia – vaan itseasiassa veisi suoraan saarelle, pysähtymättä. Odotellessa nuoleskelimme jälleen yhdet jäätelöt, olihan keli sentään taas aika lämmin.

Muranon saari on kuuluisa lasistaan: ennen muinoin siellä asuneet lasimestarit olivat sidottu saarelle varsin tiukasti jotta valmistusmenetelmät eivät leviäisi ulkopuolelle: saarelta lähteneitä on jopa murhattu sen takia. Mutta tämä oli ennen, nyt on nyt, ja nykyään saari on ainakin sunnuntai-iltapäivisin varsin rauhallinen paikka kävellä, ihastella lasimestareiden tuotoksia ‘showroomeissa’ ja ehkä jopa nähdä vilaukselta miten niitä lasiesineitä tehdään. Koska saari on selkeästi syrjässä turistien ylikuormittamilta Venetsian pääsaarilta, on siellä mukavan leppoisa tunnelma ja välillä saa olla täysin rauhassa muilta turisteilta. Saarelta tosiaan tulee hienoja lasiesineitä aina kaloista kattokruunuihin, lasikarkeista no, mitä ikinä lasista nyt voikaan tehdä. Meitä erityisesti kiinnosti ne menetelmät miten lasia tehdään niin ajateltiin käydä paikan päällä katsomassa.

Kävelimme aurinkoista rantaa pitkin veneitä ja lasipuoteja ihastellen syvemmälle saareen. Menimme Lonely Planet -opaskirjan mainostamaan lasimuseoon josta ajattelimme löytävämme hienoja juttuja lasin puhaltamiseen ja vääntelyyn liittyen. 5.5e sisäänpääsy/nuppi oli kuitenkin aika hukkaan heitettyä rahaa: sisällä oli huonekaupalla lasiesineitä kattokruunusta kynttilänjalkaan. Okei, osa niistä oli jostain ensimmäiseltä vuosisadalta (oikeasti!) – mutta ne näytti aivan kuin olisi jostain 70-luvulta. Sinänsä hienoja ja koristeellisia astioita mutta ei nyt juuri jaksanut innostaa niitä katsella kun halusi nähdä tekemiseen liittyviä juttuja. Yksi huone oli omistettu eri väriaineiden ja lasin raaka-aineiden esittelylle. Aavistuksen verran jo mielenkiintoisempaa settiä. Ehkä jonkinlainen vaikeuskertoimen nostaja oli se, että kaikki opastetekstit olivat vain italiaksi. Mutta tulipahan käytyä.

Lähdimme etsimään paikkaa missä näkisimme miten sitä lasia väännellään. Sunnuntai-iltapäivä ei vaikuttanut kaikkein vilkkaimmalta päivältä kaupungissa joten kovin suuria odotuksia ei pidelty yllä. Pieniä katuja kävellessä satuimme kuitenkin – juuri syötyämme limujäämurskat – näkemään kuinka joku käsityöläishemmo teki pajassaan peukun pään kokoisia lasihelmiä. Sulatti kaasuliekissä valkoista lasitankoa pyöritellen, kun oli riittävän sula, pyöräytti sen sulan mötkäleen metalliputken päähän. Puhalsi vähän jolloin siitä tuli pallo, tongeilla vähän muotoili jne, puhkaisi toiseen päähän reiän, katkaisi irti metallitangosta, otti pihdeillä kiinni ja käänsi kiinnittäen toisesta kohdasta metallitankoon, pyöristi toisen pään. Ja koko ajan pyöritteli käsissään metallitankoa jotta pallo ei valahtaisi lattialle. Melkoista puuhaa! Ei kuitenkaan mokoma antanut valokuvia ottaa työskentelystään. Lopuksi nakkasi palluran uuniin kypsymään: jotta lämpötila laskisi hitaasti.

Lähdettiin tallailemaan kotiin päin, kun kuultiin joidenkin keskustelevan lasinpuhallusnäytöksestä. Kysyimme vinkkiä ja he ohjailivatkin meitä etsimään paikkaa erään kanaalin toiselta puolelta. Napattiin matkaan toinen lasillinen jäämurskaa ja lähdettiin etsimään. Muutamassa galleriassa käytiin katselemassa olisiko heillä myös puhallusnäytöksiä. Eräästä galleriasta löydettiin kivat kynttilänjalat. Hieman arvokkaita hintoja kun tuumiskeltiin, vinkkasi gallerian pitäjä että hänellä olisi toisessa huoneessa halvempia, signeeraamattomia, nuoren taiteilijan tekemiä samoja kynttilänjalkoja. Niinpä hän johdatteli meidät niitä katsomaan ja aikamme kun jahkailtiin, mietittiin värejä, kuljetusmahdollisuuksia ja sitä, mihin ne voisi kotona laittaa päädyimme ostamaan kaksi lasista kynttilänjalkaa. Hintaluokka oli meidän lompakollemme sopiva ja samalla tuettiin nuorta taiteilijaa, tai jotain. Kaupan päälle saimme lasin puhaltamisesta kertovan DVD:n kun ei oltu päästy mihinkään näkemään miten homma toimii.

Ruokaa kupuun: minulle lasagne, ja waimolle tagliatelle alla bolognese. Perushyvää. Läheltä löysimme vihdoin paikan jossa järjestettiin lasinpuhallusnäytöksiä: suurin osa paikoista on kuumimmat ajat kiinni, kesällä taitaa lasinpuhallus olla suht lämmintä hommaa. Näytöksessä n. 50 ihmistä tunki pieneen katsomoon seisomaan. Saimme nähdä kuinka lasimestari (hmm.. mistä se lasimestarin silli tulee?) teki maljakon ja kalan. Kuumensi lasimöntin metallitangon päässä uunissa, pyöritteli koko ajan, puhalteli, painoi työkaluilla ja alustaa vasten, pihdeillä otti kiinni jostain kohtaa ja veti koukuksi, kalan pyrstöksi, eväksi, suuksi. Upeaa jälkeä!

Näytöksen yhteydessä olevan showroomin myyjä tuli meille juttelemaan ja kysymään mistä tullaan. Tuumasi että jaa-a, suomalaisia ei juuri näy, eikä hän tästä syystä osaa mitään sanoa suomeksi joten opetimme hänet sanomaan ‘Hyvää huomenta’. Mies mainitsi että Venetsiassa on joku suomalainen ja joku ruotsalainen lasimestari jotka hienosti yhdistelevät eri tekniikoita tai jotain vastaavaa. Mukava kuulla et joku tietää sanoa jotain hyvääkin suomalaisista.

Ajelimme vesibussilla, ulkona olevalla takapenkillä istuen ja maisemia ihaillen takaisin juna-asemalle. Ostimme junaliput Milanoon (jotain 50 euroa yhteensä), jäätelöt ja vesipullon sekä mukillisen hedelmänpaloja. Junan lähtöön oli vielä hetki aikaa joten kävimme vielä kävelemässä vastarannalla. Kanaalin yli menevän sillan kaiteeseen oli kiinnitetty lukkoja; arvaisin että nämä ovat siinä kuvastamassa jottain rakastavaisten rakkauden pysyvyyttä tai jotain ja avain on luultavasti siellä 5-6m syvyydessä kanaalin pohjassa. Jossain Itä-Euroopassa tämä taitaa olla yleisempikin tapa. Rinkat kanista selkään, junaan ja matkaan!

Juna oli varsin mukava, ilmastoitu nykyaikainen EuroStar-juna joka vertautuu ehkä meikäläisiin IC-juniin. Penkit olivat tosin ehkä vähän turhan asialliset (kuten IC-junissakin) ja suoraselkäiset; niitä ei voinut kallistaa lainkaan eli nukkuminen ei ollut ihan helppoa. Niinpä naputtelin päiväkirjaa läppärillä kun vallan sähköäkin oli tarjolla.

Milano, Italia

View Larger Map

Milanon asemalle saapuminen on aika vaikuttava kokemus. Laiturit sijaitsevat Laiturit jättiläismäisen lasikaaren alla, odotus- ja lipunmyyntihallit puolestaan isoissa vaaleissa kivihalleissa, lasikaton alla. Ei niitä pysty kuvailemaan, niisä on jotain niin suurta. Joku piirtänyt vähän isommalle paperille suunnitelmia.

Tallattiin jonkinlaisen pääkadun vartta hotellillemme n. 10 minuuttia. Näimme pari polkupyöräilijää liikenteen seassa: ensin tuli itämaisen näköinen nainen tarakalla toinen ja kotva tämän jälkeen tuli itämaisen näköinen mies. Ilmeisesti Kiinassa on opittu fillaroimaan liikenteen seassa niin jatkavat täällä samalla mallilla.

Olimme varanneet huoneemme netistä (venere.com) hintaan 44e. Huone kolmen tähden hotellista huone, yllämainittu kivenheitto rautatieasemasta, ilmastointi, telkku ja mikä tärkeintä, hiustenkuivaaja! On jännä miten se muistetaan aina mainita kaikissa listauksissa missä vain hotellihuoneita esitellään. Mutta joka tapauksessa, kun saavuimme hotelliin, näimme respan sedän takana taululla listahinnaksi 120e/huone/yö. Eli ilmeisesti edellisen päivän varaus onnistu kovin paljon edullisemmin kun hotelli kovasti toivoo saavansa kaikki huoneet täyteen, eli aika hyvä diili!

Käväisimme huoneessa heittämässä tavarat ja vähän freesautumassa matkustelun jälkeen. Ennen kaupungille lähtöä selvittelin vielä hotellin langattoman netin käyttöönottoa. Hankalaa ja kenkkua mutta vihdon (kun tukiasema oli käynnistetty uudelleen) lähti sekin toimimaan.

Astuessamme hotellista ulos vastaan lehähti jälleen hurja kuumuus. Vaikka kello rupesi olemaan lähellä kymmentä, lämpöä oli kadunvarren mittarin mukaan 32 ja päälle vielä sopivasti kuumuutta. Voi vain kuvitella minkälaista kaupungilla on päivän kuumimpina hetkinä!

Kortteli, pari hotellilta kohti Duomoa eli paikallista tuomiokirkkoa rupesi katujen varsia täyttämään tummaihoiset miehet jotka aikaansa tappoivat. Myös kaupat ja ravintolat olivat selkeästi ulkomaalaissävytteisiä: Oriental kauppa, mongolialainen ravintola, jotain hindujuttua. Ilmeisesti alue on jonkinlaista ulkomaalaiskorttelistoa.

Löysimme kuitenkin jälleen tuntikaupalla ~syömättä matkanneena pizzerian jossa lipevä italotarjoilija toi meille kohta Parman kinkulla päällystetyn pizzan ja toisen, jossa oli pizzan päälle lykätty tuoretta salaattia. Ihan hyvät pizzat, ei siinä mitään. Jälkiruoaksi napattiin vastapäisestä jäätelöbaarista pikarit mukaan, jälleen meinasi kieli mennä mukana kun jäätelöitä nautiskeli, voi poijjaat!

Jatkoimme matkaa Duomoa kohti merkkiliikkeiden reunustamaa katua pitkin. Duomoa on rakenneltu alkaen jostain 400-luvulta lähtien ja nykyisellään se on jättimäinen kirkko joka vetää vaatimattomat 40 000 ihmistä. Jälleen saatiin ihmetellä että mitä ihmettä, mikä saa rakentamaan tuollaisia kirkkoja, joku ruuvi täytyy olla jotenkin jännässä asennossa. Ei pysty käsittämään. Duomon edustalla olevalla aukiolla oli aika rento meininki noin sunnuntai-illaksi tai -yöksi; lapset juoksentelivat, aikuiset jutustelivat, kauppiaat myivät juttuja. Ei tällaista Suomessa, joku Senaatintori on aika hiljainen yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana. Rautatientorilla ehkä vähän enemmän menoa mutta ei sielläkään moista ajanvieton tunnelmaa.

Duomon vieressä on joku jättimäinen pytinki jonka läpi kulkee marmorilattiaiset käytävät joiden ylle kohoaa käsittämättömän suuret lasikaaret. Jälleen jotain uskomatonta, ei Suomessa ole mitään vastaavaa. Ei oikeesti mitään. Noita kun on rakennettu, suomalaiset asuivat korkeintaan 2-kerroksisissa puutaloissa jossain ja korkein rakennus oli Kirkonkylän kellotapuli.

Palasimme kohti kotia metron avulla. Metroasemalla oli kuollutta, ei ketään missään. Koska portit kuitenkin näyttivät toimivan ja jostain kuului metron ääni, ajattelimme ostaa liput ja yrittää päästä metrolla kotiin. Hissi jutteli meille mukavia: särisevä miesääni kertoi aina missä kerroksessa ollaan. Laiturialueellakaan ei ollut ketään. Metro kuitenkin tuli ajallaan ja helpotukseksemme sieltä nousi pois muutama ihminen, olisi se ollut aika spookyä eli kummitusmeininkiä matkustaa jättikaupungissa tyhjässä metrossa yön kynnyksellä.

Pääsimme turvallisesti kotiin, ilmastoituun kämppäämme, pois suurkaupungin kuumuudesta.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XXII: Milano, Helsinki Milano, Italia Heräilimme jo kuuden tienoilla. Tavarat jälleen kerran, nyt...
• Balkan09, osa XIX: Venetsia Venetsia, Italia View Larger Map Junamme oli perillä Venetsiassa aamu-seitsemän...
• Balkan09, osa IV: Ohrid, Tirana Ohrid, Makedonia Heräiltiin aamulla vähän aikaisemmin jotta keretään rauhassa aamupalastamaan...

Toisen päivän aamu Venetsiassa meni nukkuessa, ilmeisesti vielä toipuen edeltävän yön matkaamisesta. Vähän kymmenen jälkeen kömmimme kuitenkin hotellin tarjoamalle aamupalalle: jugurttia, muroja, tuoremehua, ei-mitään-ravitsevaa-sisältäviä valkoisia sämpylöitä, hilloa, teetä, hunajaa. Rensselit kokoon, kameralaukku ja daypack elikkä päiväreppu selkään (minä olen selässäni kameraa roikotellut, waimolla on ollut pieni reppu jossa Lonely Planetin matkaopas, juotavaa ja jottain muita tarpeellisuuksia). Ostimme hotellin respasta liput illan konserttiin: päätimme hieman sivistää itseämme kun kerran tänne asti on tultu.

Kaupungilla liikuskelu on pääsääntöisesti epämääräistä harhailua pitkin pikkukujia. Välillä tulee umpikujaan joka päättyy joko seinään, oveen tai kanaaliin, välillä taas löytää mitä mielenkiintoisempia uusia pikkukujia. Me päädyimme taas kerran pizzeriaan. Minulle Proscioutto-kinkulla päällystetty, waimolle tonnikala-sipuli. Ei ollut ihan ykköstä, parempaakin on syöty.

Toinen paikka mihin usein eksyimme oli jäätelökojut. Voi pojat näitä näiden jäätelöitä! Ne vaan on niiiin hyviä! Ja jokunen tuli sitten syötyäkin. Ehkä kaksi. Korkeintaan varmaan.

Tallasimme San Marcon torille tarkoituksena mennä visiteeraamaan San Marcon kirkkoon. Kirkon historiasta kertoo varmaan Wikipedia enemmän mutta se nyt on tuollainen iso katolinen kirkko keskellä kylää ja se on ollut siinä jo ennen kuin Suomessa otettiin käyttöön ikimerkit. Näistä syistä johtuen kirkkoon joutuu jonottamaan päästäkseen sisään, ehkä noin 20 minuuttia odottelimme. Jonossa ollessamme lueskelimme hieman edellisenä päivänä hankkimaamme kaupunkiopasta: kaupungissa asuu n. 60 000 ihmistä – ja vuoden jokaisena päivänä turisteja on enemmän kuin tuo 60 000.

Sisään ei periaatteessa olisi saanut viedä mitään laukkuja tahi olla mitään lyhyttä vaatetta päällä. Seurasimme kuitenkin muiden esimerkkiä ja pääsimme laukkuinemme tarkkasilmäisten setien ohi – tähän kirkkoon ei tarvinnut sisäänpääsystä maksaa, hyvä niin. Sedät kuitenkin käännyttivät jonkun jolla oli reppu selässä ja toisen jolla oli turhan paljaat olkapäät: sisääntulon yhteydessä myytiin kertakäyttöpöytäliinoja tms. mitä ihmiset voivat ostaa ja kääräistä olkapäiden näkösuojaksi.

Kirkkoon sisään päästyämme ja toivuttuamme alkuhämmästyksestä käväisimme kirkon aarrekammiossa (tästä huvista joutui pari euroa maksamaan – ja on muuten kiva kun ei tarvitse mitään rahamuunnoksia tehdä kun hinnoista puhuu!). Aarrekammiossa oli näytillä kullasta, sardonyxistä, ja alabasterista tehtyjä astioita, tauluja, krusifikseja ja veistoksia. Osa periaatteessa ihan hienojakin.

Astetta mielenkiintoisemmaksi meni syvennys jossa oli pyhäinjäännöksiä eli katolisen kirkon mielestä kovien jätkien palasia: Sääriluita joille oli rakennettu lasista ja hopeasta omat arkkunsa, hampaita omissa telineissään, pääkalloja. Kuivunut käsi lasikuvun alla, jonkun hemmon hiustuppo. Käsittämätöntä, käsittämätöntä! Pyhien palvonta on kyllä yksi niistä jutuista jotka katolisesta ja ortodoksikirkosta puhuttaessa iskee kovasti vastaan, alkaen nyt vaikka Marian palvonnasta. Ja sitten laitetaan luunpalasia lasiin ja kultaan ja ollaan onnellisia kun se aarrekammiosta levittelee siunausta kirkolle ja ihmisille, tai jotain.

Kuuluisimpia pyhäinjäännöksiä lienee Torinon käärinliinat joiden väitetään olevan liinat, joihin Jeesus oli kääritty, kun hänet haudattiin. Graalin maljaa kovasti haettu varsinkin ristiretkiaikana ja Indiana Jonesissa, malja josta Jeesus tarjosi opetuslapsille ehtoollisen. Jeesuksen ristin palasia on siellä täällä pitkin poikin maailmaa. Jeesuksen naulitsemiseen käytettyjä naulojakin taitaa olla pitkälti toista kymmentä, kaikki aitoja! Kissan viikset, ei tällä(kään) kertaa uponnut minuun eikä tuo waimokaan niistä juuri innostunut.

Pyhäksi muuten voidaan julistaa sellainen henkilö joka on todistettavasti tehnyt ainakin kaksi ihmettä, ollut autuaaksi julistettu ja kuollut riittävän pitkään. Äiti Teresa taidettiin julistaa pyhäksi varsin nopealla aikataululla. Ketä näitä muita nyt onkaan.

Kirkon katto on yhtä suurta mosaiikkia. Ziljoonia osia, pieniä 1cm x 1cm palasia. Herättää kysymyksen että onkohan tämä nyt ollut tolkkua rahan käyttöä, tehdä tuollaiset kultaiset mosaiikit kirkon kattoon, lattiaankin on käytetty yli 60 eri marmorilajia. Jo pelkkä kirkko on hurja ilmestys ja maksanut maltaita ja päälle vielä mosaiikit ja koristeet. Eikö sille rahalle ole ollut parempaa käyttöä?

Toisaalta tuolla yritetään rahastaa sitten taas monella tavalla. Normaalit ‘maksa rahaa niin voit sytyttää (sähkö)kynttilän’ ja ‘laita rahaa kirkon kunnostukseen’ -lippaat toki löytyy. Lisäksi euroja joutuu kasaamaan pöydälle jos haluaa vaikka käydä sitä aarrekammiota katsomassa tai kirkon yläkerrassa olevaa museota jossa on vanhoja kirkkotekstiilejä esillä. Tai ehkäpä kuuntelemaan sellaisesta puhelimen näköisestä härvelistä lisätietoja kirkosta, mosaiikeista ja tauluista. Rahastusta siis vähän joka välissä kuitenkin.

Ulkona maistoimme jäämurskahommaa: koneet jauhoivat nestemäistä jäätä joka on siis puoliksi mehua, puoliksi jäähilettä eli varsin piristävä ja viilentävä kesäjuoma. Minttu maistui makoisalta.

Ajelimme vesibussilla Accademiaan joka on Venetsian kuuluisin taidemuseo. Sisällä on maalaustaidetta lähtien noin 1200-luvulta aina johonkin 1700-luvulle saakka. Tekijöiden joukosta löytyy mm. sellaisia nimiä kuin Tintoretto ja Tizian. Kovia jätkiä, upeita isoja maalauksia vaikuttavin värein maalailtu.

Jäi taas häiritsemään sakset jotka oli sijoitettu Marian jalkojen juureen, liekkö ne keksitty niin aikaisin että Jeesuksen äitikin ne olisi nähnyt – tällä kertaa samaan maalaukseen oli sijoitettu joku räätäleiden suojeluspyhimys (jep, katolisilla on omat pyhimykset eri ammateillekin) ja tästä syystä saksetkin olivat kuvassa.

Näin oli myös joissain muissa maalauksissa: Raamatun juutalaisten yhteiskunnan tapahtumia on irroitettu kontekstista ja tuotu silloiseen nyky-Venetsiaan; taustalla näkyy Pyhän Markuksen tori vaikka edustalla tapahtuu jotain enemmän tai vähemmän raamatullista.

Puolentoista tunnin kulttuuripläjäyksen jälkeen menimme jälleen pizzalle. Hei, ollaanhan nyt sentään Venetsiassa! Minulle pizza neljällä eri juustolla, waimolle kinkku-sieni. Makoisia oli!

Pizzojen jälkeen tallailimme reippaasti kotiin vähän putsautumaan ja vaihtamaan vaatteita, edessä oli lisää kulttuuria: Venetsiassa syntyneen Antiono Vivaldin Neljä vuodenaikaa -konsertti sekä alkupalaksi pari kevyttä viulukonserttoa. Pyhän Markuksen torin reunalla konserttihalliin sisäänpääsyä odotellessa taidettiin taas syödä jäätelöt.

En ole aikaisemmin ollut kuulemassa Vuodenaikoja konsertissa mutta tuli sekin nyt koettua.
Virtuozi di Venezzian konsertti oli upea. Seitsemän hengen orkesteri veti niin konserttojen kuin Vuodenaikojen eri osat hienosti tulkiten, sali oli palttiarallaa samanlainen kuin se, missä Vivaldi teoksiaan on tehnyt. Akustiset soittimet kuuluivat hyvin. Orkesteri soitti teosten nopeat osat varsin kunnioitettavalla tempolla ja sooloviulistin käsi liikkui käsittämättömällä nopeudella ees takas, ja toisen käden sormet vilistivät Venetsian rottien lailla viulun kielillä. Vau, suosittelen!

Konsertin jälkeen kävelimme ja katselimme hieman Pyhän Markuksen toria. Pieni tyttö ajoi pulua takaa, pulu ei vaivautunut edes lentämään vaan juoksi ristiin rastiin tyttö perässään. Toria reunustavissa ravintoloissa soitteli orkesterit vetäen kuulijoita mukaan taputtamaan ja tanssimaan.

Kun nyt tosiaan Venetsiassa oltiin niin päätettiin käyttää mahdollisuus hyväksi ja käväistä kokeilemassa gondolilla ajelua. Suomessahan se on merkittävästi hankalampaa mm. puuttuvien gondolien takia. Puolisen tuntia livuimme gondolin kyydissä pitkin kapeita, pimeitä tunnelmammisia kanaaleja raitapaitaisen hemmon takanamme soutavan yhdellä airolla eteenpäin ja välillä kertoen jotain juttuja taloista, joiden ohi menimme. Näimme Marco Polon talon sekä kuuluisan Huokausten sillan. Ja jos joku nyt luulee että se on joku ihqujuttu, että rakastavaiset sillä sillalla huokailee ja siitä nimi niin kissan viikset ja katin kontit, nyt nostetaan kissa pöydälle: nimi juontaa juurensa siitä kun dogen (=Venetsian hallitsija) palatsissa oli rosmoryöväripahointekijä tuomittu ja hänet vietiin palatsin vieressä sijaitsevana vankilaan, oli tuo silta viimeinen paikka, jossa hän näki kanaalit, meren ja taivaan. Tästä se huokaus, tästä se nimi sillalle. Käytännössä siis kuolemaantuomitut sinä ovat huokailleet. Tosi romanttista, eikö!

Kuulimme myös että vesi voi nousta jopa 160 senttiä nykytasosta. Tällöin se peittää alleen useimmat torit ja kujat ja kaupunki onkin kehitellyt tärkeimmille väylille jonkinlaiset korotetut jalkakäytävät mahdollistamaan liikkumisen kuivin jaloin. Kauppiaille ja talojen ensimmäisissä kerroksissa asuville ongelma voi olla kenkumpi kun vesi tulee takakautta, veneluukusta tahi etukautta, etuovesta sisään. Osa noista kanaaliin vievistä takaovista olikin muurattu kiinni ja joidenkin kauppojen etuovien alareunassa oli valmiit kiskot joihin on helppo heittää levy estämään veden pääsy sisään. Olisi se jännää tutkia Venetsiaa Nokian raitakengät jalassa veden ulottuessa johonkin nilkan yläpuolelle.

Gondoliajelun jälkeen tallasimme vielä kertaalleen syömään, tälläkertaa vähän korkeatasoisempaan ravinteliin. Alkupalaksi otimme rukola-salaattia Parmesan-juustoviipaleilla. Kaksi voimakasta makua jotka toimivat hyvin yhdessä. Minä tilasin sea bass -fileitä tuoreilla kasviksilla ja vaimo otti grillattua sea bass -kalaa yrteillä. Makoisaa ruokaa ja annokset sopivan kokoisia. Ehkä vähän arvokkaampaa kuin vitosen kebap mutta no, jotain paikallista ja huolella, varta vasten meille laitettua. Tunnelma ja kaikki samaan hintaan.

Jätskit kadulta jälkiruoaksi ja halki ostoskatujen, Ferrarin, Benettonin, Guccin, D&G:n, Pradan ja muiden halpahallien välistä hotelliin nukkumaan.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XIX: Venetsia Venetsia, Italia View Larger Map Junamme oli perillä Venetsiassa aamu-seitsemän...
• Balkan09, osa XXI: Venetsia, Milano Venetsia, Italia Aamulla laitettiin jälleen kerran, ties kuinka monennen kerran...
• Balkan09, osa XIII: Dubrovnik Dubrovnik, Kroatia Heräilin aamulla viiden-kuuden tienoilla pari kertaa vuorten takaa...

View Larger Map

Junamme oli perillä Venetsiassa aamu-seitsemän tienoilla. Hieman tokkuraisina mutta junasta poispääsystä onnellisina pöllähdettiin aseman ulkopuolelle pääkadun varteen. Jeskamandeera, onhan se nyt vähän hassua kun tiellä köröttelevät bussit ovat yhtä täynnä kuin Helsingissä mutta mitä ihmettä, ei näy jarrutusjälkiä, kadunlakaisijoita, kaistaviivoja. Tämä on Venetsia, ne ovat vesibusseja!

Jahkailtiin hetkinen noiden lippulaitteiden kanssa ja päätettiin ostaa kolmen vuorokauden bussiliput. Kuusi yksittäistä matkaa taitaa kuitata saman hinnan. Mainitsemisen arvoista on että täkäläiset matakortit taitavat olla samaa avointa RFID-tekniikkaa kuin se, mikä Helsinkiin on juuri rantautumassa (matkakorttien vaihto uusiin alkaa syyskuussa tms). Kortin vilautus lukijalle ja pysäkillä odotetaan bussin saapumista. Ensin ihmiset ulos, sitten kyytiinnousijat sisään, kuten julkisissa on tapana. Tällä kertaa tosiaan bussi kulkee vedessä ja on enemmän laiva kuin auto. Pysäkille tullessa apukuski heittää köyden bussipysäkin tolppaan (pollariin?) ja kiepauttaa toisen pään veneen vastaavaan ja näin pysäyttää veneen oikeaan kohtaan.

Venetsian pääkatu, Canal Grande on 3.8km pitkä kanaali jota pitkin kaupungin vesibussiliikenne – kuten myös moni muu liikenne, kuten pitkät hyvässä lakassa olevat kiiltävät taksit, pienet yksityisveneet, pitkät roskiksia nosturein tyhjentelevät paatit kuin matkailijoiden suosimat raitapaitaisten lierihattujen yhdellä airolla soutelemat gondolit kulkevat. Kanaalin syvyys on n. 5 metriä ja leveys 30-70 metriä. Melkoinen joki siis.

Taksilla ajelimme Rialton sillalle saakka. Ponte di Rialto on Venetsian vanhin Canal Granden ylittävä silta, rakenneltu joskus 1500-luvulla. Nyt sen täyttää erilaiset kravatti- ja lasiliikkeet sekä kamera kaulassa killuttelevat turismot.

Löysimme hotellimme parin korttelin päästä sillasta. Pienen odottelun ja yrityksen hakea avaimia yhteistyöhotellista jälkeen pääsimme vihdoin sisään, ihan vain törmätäksemme suomalaispariskuntaan joka oli juuri lähdössä kohti kotia. Huoneemme ei vielä (aamukahdeksalta, kummaa..) ollut valmis joten jätimme rinkat hotellin respaan ja lähdimme nuutuneina tutkimaan kaupunkia. Jollain pienellä sillalla lusikoidut eväsjugurtit hieman piristivät tunnelmaa. Pyörimme ristiin rastiin kaupunkia päätyen Pyhän Markuksen torille. Väsymys ja nälkä kuitenkin painoivat joten kävimme napostelemassa vähän pastaa: waimo otti pasta carbonaran ja minä taisin kokeilla jotain tagliatellejuttua ilmakuivatulla kinkulla, liekkö ollut sitä EU:n nimisuojajärjestelmän piiriin kuuluvaa Parman kinkkua. Pientä ravintelia pyöritti vanha tukeva iloinen italialaissetä joka tuli aina kysymään välillä ‘prego’ eli että onko kaikki ok tai halutaanko tilata jotain tai silleen. Mainion italialaista.

Matelimme hotellille jossa ovella saimme ovipuhelimen kautta kuulla että huone olisi valmis vasta puolen tunnin – tunnin päästä. Naatteina tuumimme että voisimme odotella respassa. Kiivettyämme respaan (2. kerroksessa, ei hissiä: koko hotelli on pienellä pinta-alalla mutta useammassa kerroksessa, ilmeisesti tässäkin kaupungissa pyritään rakennusten pinta-ala pitämään kurissa..) sanoi täti että juu, huone on valmis, oli sotkenut huoneet (siis keskenään, ei huonekaluja jne :) Pääsimme siis huoneeseen, käväisimme ruiskussa ja nukuimme piristävät kolmen tunnin päikkärit. Voi pojat, tekee hyvää!

Iltapäivällä sitten taas liikenteeseen. Alkuun käväisimme syömässä Ponte di Rialton kupeessa. Waimolle pastaa tomaatilla ja pekonilla, mä lähdin hurjastelemaan ja otin pastaa venetsialaiseen tyyliin eli mustekalalla, värjätty musteella. Aavistuksen kauhistuneena sitä rupesin kauhomaan ja totesin että voi poijjaat, sehän on itseasiassa ihan hyvää. Sopivan suolaista, vähän oikeastaan merisuolalta maistui. Mustekalapalat maistuivat vähän kalalta vaikka näyttivät ehkä lähinnä juustolta. Kyllä sitä söi. Kuten aikaisemmin kerroin, minulla on ollut jonkinlainen kammo kaikkea meren pohjassa kävelevää kohtaan ja olen siitä nyt reissun aikana yrittänyt kovasti päästä eroon suht kohtalaisella menestyksellä.

Kävelimme pitkin katuja sinne tänne, isompia ja pienempiä. Ihmettelimme upeita karnevaalinaamioita joita katujen varsilla myydään kojuissa sekä pelkästään niitä myyvissä kaupoissa. Myös yhdestä Venetsian saarista peräisin olevaa Muranon lasia on myynnissä siellä täällä. Ehkä upeimmat jutut olivat lasista tehdyt ilmapallot (500e/kpl), lasista koottu sinfoniaorkesteri viimeistä piirtoa myöten tarkkaan tehty, juutalaiset häät persoonallisine lasihahmoineen sekä rikottuine juomalaseineen. Toki myös upeita erilaisia veistoksia oli näytillä: ehkä voisin joskus ajatella jonkin lasiveistoksen tms kotihyllylle ottavani, on ne vaan hienoja. Ja kalliita.

Ajelimme vesibussilla taas pätkän verran ihaillen Canal Granden reunaan rakennettuja palatseja. Jännä ajatella että tosiaan täällä palatseissa on asustellut niitä sukuja ja perheitä jotka ovat kulkeneet noita aikaisemmin näkemiämme maisemia Kroatian rannikolla jne ja hoitaneet kauppaa ja ryöstelyä ja sensellaista bisnestä siellä. Sinänsä ympyrä sulkeutuu tullessamme tänne Venetsiaan. Palatsien fasaadit ovat usein upeita. Marmoria, upeita mosaiikkeja, houkuttelevia parvekkeita.

Käväisimme myös yhdessä katolisessa kirkossa. Jälleen varsin koristeellinen, seinät täynnä maalauksia ja koristeita, rippituoleja ja kynttilätelineitä. Huimin kokemus oli ehkäpä huomata että niin se on moderni aika tullut katoliseenkin kirkkoon: iso osa kynttilöistä oli led-lamppuja. Kynttilätelineet, joihin ennenmuinoin on voinut itse omin käsin sytyttää kynttilän ja tipauttaa siitä rahan korvaukseksi lippaaseen, olikin korvattu punaisella kynttiläpatterilla johon voi sytyttää kynttilän – nappia painamalla! Kyllä, voit sytyttää kynttilän palamaan siihen tellinkiin nappia painamalla ja tiputtaa edelleen sen saman kolikon laatikkoon. Tuollainen kynttilätellinki taitaa tuottaa kirkolle paljon paremmin suhteessa juokseviin kuluihin verrattuna tavalliseen kynttilänmyyntiin. Joku tuossa silti vähän hiertää..

Katuja kävellessämme tarttui matkaan pari kravattia – hienointa italialaista silkkiä, 8 euroa kappale. Maistelimme myös paikallista jätskiä, gelatoksi taitavat sitä kutsua. Enkä taida valehdella jos sanon että parasta jätskiä mitä olen syönyt. Pehmeää ja maistuu oikeasti siltä mitä lupaavat, esim. cantaloupe-meloni, mango, minttu, vanilja, dolce latte, metsämarja. Ne ihan oikeesti maistuu siltä eikä pelkästään ‘sinne päin’ kuten moni suomalainen jätski. Nestle (joka tekee sitä pingviinijäätelöä joka ennen Valiolta tuli) ja Ingman: hyvä yritys mut ette tee ihan oikeenlaista.. Pitäis tutustua noihin pienten firmojen tuotteisiin Suomessa. Helsingin jäätelö on vähän parempi yritys mut niissäkään se maku ei ihan tuu selkeenä.

Illalla katselimme Pyhän Markuksen torilla miten lapset jahtaavat puluja, ravintoloiden orkesterit soittavat upeaa musiikkia (kolme orkesteria samalla torilla) ja joku pariskunta rupeaa spontaanisti valssaamaan keskellä toria musiikin innoittamana.

Venetsia on melkoinen kokemus jota kyllä voi suositella kenelle tahansa, vaikea kuvitella että joku ei tästä tykkäisi. Mut vähän turistikauden huipun ulkopuolella, suosittelen.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XX: Venetsia Venetsia, Italia Toisen päivän aamu Venetsiassa meni nukkuessa, ilmeisesti vielä...
• Balkan09, osa XVII: Kutina Kutina, Kroatia Kutinasta heräilimme virkeänä oikein makoisasti nukutun yön jälkeen....
• Balkan09, osa XXI: Venetsia, Milano Venetsia, Italia Aamulla laitettiin jälleen kerran, ties kuinka monennen kerran...

Aamulla heräillessämme huomasimme että waimon nappuloiden eli ihottumapaukamien määrä on kasvanut rajusti: nappuloita oli nyt oikeastaan melkein koko vartalossa polvista ylöspäin aina korvien taakse saakka, kasvoissakin. Ajattelimme että edellisenä päivänä tehty allergialääkkeen lopettaminen auttaisi tilanteeseen joten jäimme rasvatuupi kädessä seuraamaan tilanteen kehittymistä, sopivasti Suomeen konsultoiden. Mutta melkoisesta värimuutoksesta oli kuitenkin kyse, iho oli aivan punavalkolaikukas.

Aamupalan jälkeen lähdimme tallustelemaan Kutinan katoliselle kirkolle, joka on kuulema jotenkin merkittävä mesta noin paikallistasolla: kirkko on jotenkin erityisen hieno tms. Emme kuitenkana valitettavasti päässeet kirkkoon vielä aamulla sisään sen ollessa kiinni. Niinpä tyydyimme kävelemään kirkon viereisellä hautausmaalla joka muovikukkien ja koristeiden kanssa oli jo melko vaikuttava näky. Joihinkin hautoihin oli kaiverrettu valmiiksi jo puolison nimi ja syntymävuosi jotta tämän kuollessa ei tarvitse kuin lisätä kuolinvuosi. Olipa siellä joku tällainen hautakivi odotellut jo 25 vuotta puolisoa; liekkö koskaan päätymässä siihen hautaan.

Matkan varrella näimme ikivanhoja puisia taloja: harmaasta laudasta tehtyjä koristeellisia mökkejä, vähän kuin jotain meikäläisiä aittoja maatilojen pihoilla, jostain männävuosisadoilta. Jotain EU:n suojelemia ne taisivat peräti olla.

Käväisimme jäätelöllä (ei mitenkään erityisen maittavaa) sekä paikallisessa tavaratalossa mm. vähän kotiin viemisiä hakemassa.

Pakkailimme majoituksessa tavarat, myös edellisenä iltana pestyt puhtaat pyykit, rinkkoihin ja lompsimme kirkolle vielä syömään eilisen makaronilaatikon tähteitä ja sanomassa moikat ihmisille siellä. Palailimme vielä majoitukseen viimeistelemään pakkaukset, pelaamaan muutaman kierroksen vielä Guitar Heroa sekä päiväkaffeet juomaan, tai siis teet ja mehut.

Kutinan asemalla näimme paikallisen ihmeen, mustan miehen. Kroatiassa ei kuulema juuri tummaihoisia näy, Kutinassa kuitenkin periaatteessa hieman enemmän kuin muualla, onhan Kutinassa pakolaisten vastaanottokeskus. Sinänsä tilanne on aavistuksen onneton: Kroatia on vastaanottanut koko itsenäisyytensä aikana eli yli 15 vuoden aikana vain 5 pakolaista ja näistä kuulema lähettiystävämme tuntee 2 (vai 3.. en muista).

Juna oli 20 minuuttia myöhässä mutta tuli sieltä kuitenkin aikanaan. Kipusimme junan loppupäässä oleviin vaunuihin joissa tuntui olevan enemmän tilaa kuin muualla – syykin selvisi myöhemmin: kyseisiin vaunuihin ei tullut lainkaan sähköä eli ilmastoiduiksi tarkoitetut vaunut joissa ei ikkunoita voi avata olivat nyt kuin akvaarioita auringonpaisteessa, lämpötila oli varmaan 30 paremmalla puolella. Heiluttelimme paperilla ilmaa naamalle, kirjoittelin myös pätkän päiväkirjaa eteenpäin. Tuskainen matka, ei kiva!

Zagreb, Kroatia

Zagrebissa heitimme rinkat kaniin ja käväisimme noutamassa ruokaa asematunnelista. Kohti keskustaa. Waimo äkkäsi apteekin ja käväisi kysymässä mitä ihottumalle voisi tehdä, olisiko heillä jotain vinkkiä. Kun asiaa oli riittävästi päivitelty, selvitelty ja jahkailtu oli apteekin täti varma että waimo on allerginen penisilliinille ja tarvitsisi pistoksen ensiavussa reaktion rauhoittamiseksi. Myi myös kalsiumtabletteja ihoa rauhoittaakseen.

Apteekin täti saattoi meidät ulos taksitolpalle ja selitti kuskille tilanteen alusta lähtien ja antoi ajomääräyksen ensiapuun. Taksikuski muisti sanoa meille ‘Don’t worry, everything will be fine’ ja lähti nahkapenkki-Chryslerillään kiitämään Zagrebin iltaan. Kun kehuin autoa, hän sanoi sen olevan jo toinen Chrysler hänellä. Pojallakin on. Hyviä autoja. Osiakin on helppo saada kun Mercedeksen edustaja toimittaa myös Chryslerin osia niin parissa päivässä tulee kaikki osat. Tai pahimmassa tapauksessa joutuu tilaamaan Itävallasta.

Vartin ajelun jälkeen pääsimme perille ensiapuun. Rakennus oli varsin modernin oloinen, ehkä vähän futuristinen – siinä ei ollut ikkunoita lainkaan vaan ulointa pintaa peitti jonkinlainen tiheä verkko. Ehkä sen takana kuitenkin jossain piileskeli ikkunat. Taksikuski tuli ystävällisesti kertomaan henkilökunnalle tilanteemme ja ongelman. Sairaalateknikko tms. hemmo ohjasi meidät operaatio/tarkkailuhuoneeseen jossa ensinnäkin kuunteli waimon kertoman tarinan hyttysen pistosta, vesikellosta, Sarajevon sairaalasta ja antibiooteista, vatsataudista ja allergisesta reaktiosta. Tämän jälkeen hän ensiavun moderneilla (oikeasti!) laitteilla tutki pulssin (normaali), verenpaineet (normaalit), happitasapainon (normaali) sekä iski lopuksi vielä kuumemittarin kainaloon. Perustiedot haalittuaan lähti selvittämään lääkärille tilanetta. Hetken kuluttua naislääkäri tulikin paikalle ja rupesi kuuntelemaan tarinaa uudelleen. Pari tuntia siinä kaikenkaikkiaan vierähti ennen kuin ulos päästiin. Alkuun lääkäri tutkiskeli mitä lääkkeitä Waimo oli jo saanut ja syönyt. Vilkaisi ihoa lyhyesti. Määräsi teknikkohemmon antamaan piikin jonka pitäisi rauhoittaa kutinaa, pitkäkestoista sekä nopeavaikutteista antihistamiinia. Jonkin aikaa odoteltiin josko pistos rauhottaisi kutinaa. Kun se ei auttanut, päätti lääkäri että Waimolle voisi laittaa suolaliuostipan rauhoittamaan kutinaa sekä pikkasen koholla ollutta lämpöä. Päälle vielä kalsium-tabletti ja parasetamol. Ihmetteli ja tuumi että mitä tässä pitäisi tehdä. Olimme kertoneet että muutaman tunnin päästä meillä lähtee juna seuraavaan maahan ja siihen pitäisi keretä. Pitkään pyöritteli. Välillä meinasi jo sairaalaan laittaa ja varoitteli että kalliiksi voi käydä. Totesi kuitenkin lopuksi että elintoiminnot eivät ole millään lailla vaarassa, että kutina on vain ilkeä eikä sille paljoa voi. Suht täydellistä paastoa vedellä ja leivällä suositteli jotta mahdolliset lisäaineallergiat saataisiin suljettua pois. Suositteli kovasti Suomessa allergiatesteihin menemistä.

Iltaa kohden rupesi kutina hieman rauhoittumaan ja waimon olo paranemaan joten päätimme jatkaa matkaamme aikaisempien suunnitelmien mukaisesti. Maksoimme parin tunnin hoivasta n. 160 kunaa eli n. 25 euroa. Tällä kertaa saimme matkaamme myös (kroaatiksi kirjoitetun) raportin joka kertoi tarkkaan mitkä olivat oireet, mitä on tehty, mitä lääkkeitä annettu jne. Sitä kelpaa Suomessa lääkärille näyttää.

Hoidon lomassa tuli myös jutusteltua: paikka oli kaupungin ensiapu, vain 4kk käytössä ollut eli viimeisen päälle tehty. Näytti siltä että olimme ainoat hoidettavat koko rakennuksessa, kovin oli hiljaista. Ehkä he odottivat jotain suuronnettomuutta: rakennushan oli tosiaan pelkkä ensiapu josta potilaat joko kotiutetaan tahi ohjataan sairaalahoitoon. Lääkäritäti oli myös vakaasti sitä mieltä että Kroatian rannikko on Ykkönen: hän on joskus mm. Tunisiassa ollut mutta ei siitä niin tykännyt. Oma maa mansikka.

Lääkäritäti tilasi meille taksin viemään meidät halki vähitellen rauhoittuvan ukkosmyrskyisen kaupungin juna-asemalle. Suunnitelmamme käväistä katselemassa Zagrebin keskustaa kuihtui ensiavussa kokoon joten kerkesimme nippa nappa käydä vessassa, syödä palat pizzaa (palttua lääkäritädin vesipaastomääräykselle!) ja käväistä ruokakaupassa ostamassa vähän evästä junamatkalle viimeisillä kunillamme.

Puolenyön lähestyessä kiipesimme ykköslaiturilla odottavaan junaan. Samassa kuuden hengen loosissa oli alkuun kanssamme tätihenkilö johon ei saatu (no, otettu) mitään kontaktia. Kanadalainen opiskelijatyttö joka oli jonkun aikaa itäistä Eurooppaa kolunnut ja nyt lentämässä Venetsiasta kotiin – olimme ensimmäiset suomalaiset jotka hän kohtasi. Ja epämääräinen ukko joka kävelykepin kanssa rauhattomana käveli vaunun käytävällä. Muutaman loosin päässä oli pari suomalaista matkaajaa.

Kun olimme asettuneet aloillemme menin käytävään maisemia katsomaan (no oikeasti menin katsomaan jos puhelin näkisi GPS-sateliitteja käytävän ikkunasta..). Tuo epämääräinen kävelykeppiukko tuli puhumaan saksan, englannin ja serbokroatian sekamelskaa josta ymmärsin että hänen poikansa on Sveitsissä, mies on menossa junalla Slovenian Ljubljanaan ja aikoo sieltä lähteä lipettiin – ja pyysi minua piilottamaan hänen dokumenttejaan ja olemaan puhumatta miehestä viranomaisille mitään. Välillä puheessa vilahteli ‘illegal’, ‘Kosovo’ ja ‘Bosnia’. Kun huomasin että miehellä ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan heittäydyin tyhmäksi ja hankalaksi enkä ymmärtänyt mitään. Hetken päästä mies turhautui ja vaihtoi loosia, luultavasti yritti etsiä uutta uhria toteuttamaan suunnitelmaansa. En ihan varma ole mikä se suunnitelma nyt sitten oli mutta jotain vilunkia, laitonta rajojen ylitystä tai jotain vastaavaa siinä nyt oli tapahtumassa.

Rajaviranomaiset tulivat tarkastamaan passeja jo junan seisoessa asemalla. Naapuriloosin keppimies tuli poliisille selittämään jotain ja hetken kestäneen selvittelyn jälkeen mies ohjattiin ystävällisesti pois junasta. Sinänsä tuli yllätyksenä että joku loikkari tms. tulee pyytämään apua, toisaalta myös ehkä yllättävää ettei jo aikaisemmilla reissuilla ole mitään tällaiseen viittaavaakaan tapahtunut.

Yöjuna Zagreb-Ljubljana-Venetsia

Matka yöjunassa kohti Venetsiaa alkoi. Alkuun meitä oli loosissa siis neljä. Paikkoja vaihdeltiin, jalkoja taitettiin. Välillä joku nukkui kahdella vierekkäisellä penkillä, välillä vastakkaisilla nostaen jalat toiselle penkille.

Jossain vaiheessa ylitimme Slovenian rajan ja saavuimme EU:n alueelle. Passintarkastus hoidettiin jälleen junassa kiertävän virkavallan voimin. Vierasmaalaisten passien tiedot hän välitti radiolla jollekin joka luultavasti tarkasti ettei nimi ole missään Interpolin tms. listoilla. Mies vain vilkaisi meidän EU-passeja mutta pyydettäessä antoi kuitenkin kiltisti leimat.

Rajan jälkeen vaunuun kipusi pariskunta – kaikki kuusi istuinta oli siis käytetty. Tilaa oli olemattomasti, tajunnan taso aleni huolestuttavasti vailla riittävää tilaa vaipua sen vaatimaan koomaan. Meni hetki, loosiin tuli poika vaatimaan paikkaansa. Sillä hetkellä itseasiassa minä istuin hänen paikallaan ikkunan vieressä ja pariskunnan toinen puolisko oli minun paikallani. (Suosin ikkunapaikkoja GPS-näkyvyyden takia :). Joku oli siis väärässä paikassa. Heitin ilmaan vaunun numeron – olihan kaikki samaa mieltä että tämä vaunu oli 408? Pariskunta hämmentyi ja
vilkaisi lippuaan löytääseen siitä numeron 407 ja lähti matkatavaroineen luikkimaan kohti omaa vaunuaan. Siirryin kiltisti (pitkin hampain) omalle paikalleni tarjoten pojalle hänen paikkansa. Hn kuitenkin istahti viereeni toiselle vapaalle paikalle, joten livahdin kohta taas waimon ja ikkunan väliin. Ja tuskainen matka jatkui. Kuuma, ei tilaa, väsyttää hirveästi, nälkäkin vähän rupeaa jo tökkimään vatsan sisäpuolelta. Mutta matka jatkui. Waimo löysi itselleen tilavan nukkumapaikan mukanamme olleen pussilakanan päältä, lattialta.

Kun epätoivo oli jo iskemässä, saapui loosiin vielä yksi mummo iloksemme, ja vei sen viimeisenkin vapaan paikan, jossa jalkoja oli voinut pitää. Ei paljoa matkaaminen voisi olla epämiellyttävämpää. Onneksi meno oli sentään kohtuullisen tasaista eikä vaunu hirveitä heitellyt. Tuntui että ilmastoinnin manuaalinen säätö ei toiminut, vaan puski tasaiseen tahtiin kylmää ilmaa. Pääsääntöisesti liian hitaasti; vaunussa oli kuuma. Jossain vaiheessa kuumuus muuttui kuitenkin lähinnä kylmyydeksi. Eikä säätö toiminut.

Kirjoittelin käytävässä läppärillä päiväkirjaa, waimo istuskeli vaunun päädyssä missä välillä vähän ilmaakin virtasi. Nukkumisesta ei kuitenkaan ollut juuri puhettakaan. Matkustaminen täydessä kuuden hengen loosissa ei välttämättä ole mukavaa, ellei ole vaihtolämpöinen matelija, joka pystyy nukkumaan hattuhyllyllä, kumpuisen tuolin päällä tai lattialla, kenkien ja jalkojen seassa.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XVII: Kutina Kutina, Kroatia Kutinasta heräilimme virkeänä oikein makoisasti nukutun yön jälkeen....
• Balkan09, osa XVI: Korcula, Kutina Korcula, Kroatia Auringon vähitellen heräillessä aamulla ello 5:30 vuorten takaa...
• Balkan09, osa IV: Ohrid, Tirana Ohrid, Makedonia Heräiltiin aamulla vähän aikaisemmin jotta keretään rauhassa aamupalastamaan...

Kutinasta heräilimme virkeänä oikein makoisasti nukutun yön jälkeen. Napostelimme aamupalaa ja vietimme rauhallista aamua ystäviemme kera. Waimo voi jo paljo paremmin jos ei nyt lasketa sitä, että iholle oli ruvennut ilmestymään punaisia täppiä: ihottumaa. Auttelimme vähän paikallisella evankelisella kirkolla, jossa nämä lähetit työskentelevät. Pianon roudausta, sirkusteltan kuntotarkastusta ja sen sellaista. Käväisimme myös Kutinaan avatussa suuressa (Kroatian ja maailman suurin ko. ketjun kauppa) kaupassa joka on lähinnä Prisman ja Bauhausin risteytys: sieltä voi ostaa mitä tahansa banaanista sorkkarautaan, kylpyammeesta katuharjoihin. Nappasin sieltä itselleni pari USB-tikkua matkavalokuvien kotiinpääsemistä varmistamaan.

Iltapäivällä saimme kirkolla ruokaa. Kirkolla siivouksissa, ruoanlaitoissa jne autteleva nainen on vuosien varrella oppinut joitain suomalaisiakin ruokia ja nyt saimmekin kana-alkukeiton jälkeen maistaa makaronilaatikkoa joka kieltämättä olisi toiminut missä tahansa lastenleirillä, kouluruokalassa tai muussa kulinaristisesti vaativassa ympäristössä.

Ensimmäiset näistä suomalaisista läheteistä ovat saapuneet alueelle jo 70-luvun alun tienoilla. He ovat olleet täällä myös sota-aikana, 90-luvun alkupuolella. Sain kuulla miten he elivät päivä kerrallaan pommitusten kanssa: aamuyöstä serbien koneet aina iskivät. Eräs pommi-isku osui taloon joka oli kolmen talon päässä kirkosta; olipa joku kroaatti saanut tehtäväkseen tuhota tämän evankelisen kirkonkin kun sen oli luultu olevan serbien kirkko. Vaan ei onneksi kerennyt panna täytäntöön tätä käskyä ennen asioiden tutkimista: evankelinen kirkko säästyi. Jonkun toisen talon räjähtäessä vierestä ajanut pyöräilijä taasen oli lentänyt 100 metrin päähän räjähdyksen paineen takia. Selvisi kyllä, luultavasti vähän mustelmia kuitenkin tuli.

Sota-ajan hädässä ihmiset turvasivat herkemmin Jumalaan; pommisuojissa lähetit saivat jakaa Uusia Testamentteja ja kohdata ihmisiä hädässä. Myös paljon kotikäyntejä tehtiin.

Ruoan jälkeen lähdimme koko porukka vierailulle paikallisen naisen luo. Naisella on ollut avioliiton suhteen roppakaupalla epäonnea ja hän on saanut siitä kärsiä ikävin tavoin. Nyt hän on kuitenkin saanut ostettua itselleen lainarahalla pienen mökin jossa on suuri puutarha: omenoita, tomaatteja, kurkkuja, perunaa, päärynää, luumuja, paprikaa. Naapureilla näytti olevan valtavan isot viiniköynnökset ja -rypäleet sekä houkuttelevan näköiset karhunmarjapensaat: mustat marjat olivat erittäin houkuttelevan näköisiä! Mökki on rinteessä joka avaa puutarhaan paikoitellen näkymät kymmenien kilometrien päähän, horisontissa siintäville vuorille saakka. Itse mökki on pieni, 20-30 -neliöinen, alunperin kesäasuttavaksi tarkoitettu mutta nyt naisella on tarkoituksena sitä parannella ja tivistellä talviasumiskelpoiseksi. Tähän saakka hän on asunut vanhalla koululla joka lyhyen pihavisiittimme perusteella näytti merkittävästi vähemmän viihtyisältä asuinpaikalta kuin tuo puutarhamökki, vaikka neliöitä olisikin enemmän.

Nainen oli itse leiponut meille puutarhan pöydän ääressä mutusteltavaksi strudelia eli no, pitkulainen leivos hillolla. Kaupasta ostettuna se voi olla lähinnä pikkuleivän oloinen, tällä kertaa se oli voitaikinan sisään leivottu, omenatäytteinen ‘pulla’. Njam!

Puutarhassa käyskennellessämme kuului läheltä jonkunlainen vuohen määkiminen. Nainen veikin meidät naapurinsa pihaan jossa ensimmäisessä aitauksessa oli koira viinitynnyristä tehdyn koirankoppinsa kera, seuraavassa vuohi ääniä päästelemässä. Omistaja toi ihmeteltäväksemme pienen kaninpoikasen hökkeli-luokituksen saavan vajan sisältä: vajassa olikin n. 15-20 pientä kania ahtaissa häkeissä kasvamassa. Lähetti kertoi kanien päätyvän piakkoin pataan; ei ole mitenkään erikoista että täkäläiset kasvattavat kaneja ruokapöytään.

Palattuamme majoitukseen selailimme Internetistä meille Venetsiasta sopivan hotellin ja teimme varauksen. Aika näppärää, ei välttämättä halvimpia hintoja tosin.

Illalla vietimme rattoisan jutusteluhetken parvekkeella, Kutinan illan hulinan kaikuessa alapuoleltamme.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XVIII: Kutina, Zagreb Kutina, Kroatia Aamulla heräillessämme huomasimme että waimon nappuloiden eli ihottumapaukamien...
• Balkan09, osa XVI: Korcula, Kutina Korcula, Kroatia Auringon vähitellen heräillessä aamulla ello 5:30 vuorten takaa...
• Balkan09, osa III: Ohrid Ohrid, Makedonia. Aamulla jo kukonlaulun aikaan auringon ensimmäiset säteet sinkoutuivat...

Auringon vähitellen heräillessä aamulla ello 5:30 vuorten takaa käristelemään pahaa-aavistamattoien turismojen nahkoja seisoimme me jo pihalla taksia odottelemassa. Herätys oli asiallisesti vähän ennen viittä. Yön pimeydessä yritimme saada tavarat kokoon ja itsemme ulos ajoissa.

(kuvia kenties myöhemmin..)

Taksikuski kovin vähäpuheisesti ajeli meidät katamaraanin lähtölaiturille. Kukapa sitä jaksaisi tuohon aikaan turisteille jutellakkaan. Pääsimme suoraan kävelemään katamaraanin sisään ja istumapaikoille, vallan ikkunan viereen maisemia tähyilemään. Katamaraanissa oli vierekkäin 3+5+3 penkkiä ja peräkkäin ja päällekkäin aika paljon. Vauhtia taisi parhaimmillaan olla jotain 50-60km/h kun olimme taju kankaalla solmussa hankalanmuotoisten tuolien ja niiden käsinojien välissä. Välillä vähän raottelimme silmää ja vilkaistiin ohitse lipuvia saaria parin tunnin matkan aikana. Vieressäni istui joku 60-vuotias reppureissaajamies joka kaivoi laukuistaan cd-soittimen ja rupesi nukkumaan korviin tulvivan viulukonserton turvin.

Pääteasema oli Split, Kroatian rannikon suurin kaupunki. Saimme ostettua junaliput parin tunnin päähän, kohteena Zagreb, 187kn/nuppi eli noin 27 euroa. Vaikka matkaa onkin 423 kilometria rupeaa tuollaiset summat tuntumaan edellisiin maihin verrattuna jo suurilta, olkoonkin että Helsinkistä Joensuuhun (460km) maksaa Intercityllä 59 euroa.

Split, Kroatia

View Larger Map

Heitimme rinkat jemmaan aseman tavaransäilytykseen ja käväisimme alkuun syömässä, rupesi jo vähitellen olemaan aamupalan aika. Tilasin itselleni reilun palan pitsaa, waimo otti tonnikalasalaatin. Pizza oli erittäin maukas, salaatista vei maun mm. paha balsamiviinietikka. Mutta kyllä niistä silti energiaa sai tarpomiseen. Kävelimme halki mummojen kansoittaman kukka-hunaja-oliiviöljy-hedelmätorin kohti Splitissä sijaitsevaa roomalaisten aikaista Diokleen (joku semmoinen häiskä, kristittyjä aikanaan vainosi). Palatsin hän rakennutti joskus ennen muinoin eläkepäiviään varten ja kyllä niitä siellä varmaan on kelvannut vietellä. Kiivetä kirkon korkeaan torniin katselemaan saapuisiko mereltä kavereita vierailulle. Käyskennellä valkoisesta kivestä tehdyn kaupungin kaduilla. Näimme muutaman roomalaisen sotilaan. Keihäät, kypärät, punaiset viitat. Ja mummoja kainalossa poseeraamassa valokuvia varten.

Laahustelimme juna-asemalle päin. Käväisimme vessassa, nappasimme rinkat jemmasta, ja kiipesimme junaan. Juna oli uuden oloinen ICN-juna joka dieselin voimalla (jep, kisko-osuus Zagrebista Splitiin näytti olevan sähkötön) hinaili meitä eteenpäin. Vaunuissa oli toimiva ilmastointi ja kaikki – itseasiassa välillä melkein tuntui turhankin viileältä.

Splitin asemalta lähtiessään juna sukelsi tunneliin muutaman kilometrin matkaksi ja pullahti pintaan taas jossain esikaupunkialueella, keskellä harvinaisen rumia ja isoja kerrostaloja. Vähitellen maisemat kuitenkin muuttuivat vihreämmiksi. Maaseudulla näytti olevan paljon kiviaitoja ja varsin vaatimattomia puita: tuntuma olisi että maaperä on kivistä ja kuivaa. Poikkeavaa aikaisempiin maihin verratessa oli myös peltikatot: aikaisemmissa maissa tahtoi joka talossa katot olla tiilestä tehtyjä.

Jossain kohtaa matkaa juna ajeli varsin verkkaiseen tahtiin, taisi olla n. 20 km/h. Paikka saattaisi olla sama jossa muutama viikko sitten juuri samanlainen juna suistui raiteilta väkivaltaisesti: 8 taisi kuolla heti ja kymmeniä loukkaantui vakavasti. Kuulimme joltain paikalliselta että Kroatiassa on kyllä hienoja ja nopeita junia mutta kiskot eivät ole ihan samaa tasoa.

Zagreb, Kroatia

View Larger Map

Zagrebiin saavuimme joskus iltapäivällä. Kävimme heti Glavni Kolodvorilta (=Zagrebin päärautatieasema) ostamassa liput yöjunaan seuraavaan maahan ja kaupunkiin, Italian Venetsiaan. Tiskillä täti kysyi vain että kuinka vanhoja olemme, ja kirjoitti liput. 594kn yhteensä eli n. 80 euroa, ja tällä kertaa matkaa on paljon ja kuljemme myös Slovenian lävitse. Ostimme myös liput Kutinaan jossa oli tarkoitus tavata ystäviämme. 74 kilometria, 49.90kn/nuppi eli 7.14 e/nuppi.

Kävimme rinkkojen kanssa (mainittakoon säälipisteiden toivossa tässä välissä myös se, että kannoin tuolloin waimon rinkkaa jotta waimo sai levätä ja kerätä voimia) aseman ulkopuolella pyörähtämässä, Tomislavin (kroaattien tai kroatialaisten sankari, taisi aikanaan koota kroaatit yhteen tai jotain) patsaan jalkojen juurella. Aseman edustalla oli vaaleanpunaisia kukkaistutuksia. Erään kukkaistutusalueen, kai sitä kukkapenkiksi voisi sanoa, reunalla istui pieni tyttö vaaleanpunaisessa mekossaan, ilmapallolla leikkien. Aika kuvauksellista.

Olimme melkein 11 tunnin matkustamisista aika naatteja jo kun menimme laiturille junaa odottelemaan. Kuulutusjärjestelmän täti sanoi jotain ‘äslsälslsläslsläsllsä zagreb äsll kutina älsälslsläslsäsläsälsälsäslsläslsäls’ joka tarkoitti että junamme on myöhässä. Rupesi huumori vähän loppumaan kun ei oikein ollut varma että arvasiko sitä kuulutuksen oikein ja onko juna nyt lähdössä muualta kun taulujen mukaan edellinenkään ko. raiteelle tuleva juna ei ollut tullut. Joku paikallinen mies kuitenkin siinä jeesaili ja kertoi että juu, sieltä se juna kohta tulee. Ja näin kävikin, noin 20 minuuttia myöhässä. Oma jännityskerroin oli myös kun lippu sanoi lipun käyvän brzi -juniin eli pikajuniin kun käyttämämme juna taas oli joku IC tai vastaavaa. Konnari kuitenkin leimasi lippumme ihan kiltisti sen enempiä mukisematta.

Juna itsessään oli varsin viihtyisä: penkit yhtä mukavat kuin VR:n ‘sinisissä vaunuissa’ jotka ennen kulkivat pikajunien nimellä.

Kutina, Kroatia

View Larger Map

Vajaan puolentoista tunnin matkan jälkeen saavuimme Kutinaan jossa vastaanottokomitea torvisoittokuntineen, punaisine mattoineen ja juhlapuheineen olikin meitä jo vastaanottamassa, puolilta päivin jo asemalla odotelleet. No, ei nyt ihan noin, mutta joka tapauksessa n. 13 tunnin matkustamisen jälkeen oli mukava päästä tuttuun seuraan ilman tarvetta etsiä majapaikkaa tahi ravintolaa jossa syödä. Waimo ei ollut vielkään ihan voimissaan mutta jottain ruokaa kuitenkin taas maisteli.

Kutinassa työskentelee meille tuttuja suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Nyt siellä oli käymässä myös muutama muu tuntemamme suomalainen.

Ja kyllä muuten nukutti, voi poijjaat!

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XIV: Dubrovnik, Korcula Dubrovnik, Kroatia Nukuimme aamulla jälleen vähän pidempään. Waimon olo oli...
• Balkan09, osa XVII: Kutina Kutina, Kroatia Kutinasta heräilimme virkeänä oikein makoisasti nukutun yön jälkeen....
• Balkan09, osa XV: Korcula Korcula, Kroatia Aamulla nukuttiin piiitkään, itseasiassa taisi mennä iltapäivän puolelle...

Aamulla nukuttiin piiitkään, itseasiassa taisi mennä iltapäivän puolelle ennen kuin unen ja telkkarin lumoista heräiltiin. Kysäistiin talon väeltä voisinko keittää waimolle pussikeiton, jotta vähitellen voimat taas palatuisivat ja ystävälliseen tapaan talon isännän äiti (joo, samassa talossa taitaa asua ainakin 3 sukupolvea) tarjoutuikin sen keittämään. Kymmenen minuutin päästä isännän poika toi meille kattilallisen kanakeittoa jonka lientä waimo litki.

(kuvia ehkä myöhemmin..)

Kävin talon edessä, tiellä istuskelemassa ja julkaisemassa pari blogipostausta, kiitos taas Botanica -verkon omistajalle kaistan lainasta!

Iltapäivällä pakottauduimme liikkeelle selvittämään keinoja päästä saarelta pois: isäntä tarjoutui viemään meidät kaupunkiin, kun kyselimme voisiko hän soittaa meille taksia. Matkalla hän jutusteli taas kaikenlaista leppoisaa kuten että hänen kännykkä oli hajonnut hänen liukastuttuaan veneessä, kännykkä kädessä. Leppoisa ja ystävällinen äijä.

Kaupungissa kartoitimme ensin bussiaikatauluja: bussilla pääsisi sekä saaren toiseen päähän Vela Lukan kaupunkiin, että suoraan Splitiin ja Zagrebiin. Vela Lukasta lähtevien lauttojen aikatauluja emme saaneet mitenkään mistään ongittua, Korculasta lähtevistä lautoista saimme kuulla, että seuraavat Jadrolinijan eli suurimman laivafirman lautat lähtisivät vasta pari päivää meille liian myöhään, mutta aamukuudelta lähtisi halpa ja nopea katamaraani suoraan Splitiin. Kuusi kuulosti pikkasen aikaiselta.

Kun kerran olimme saaneet kangettua itsemme majoituksesta pois kaupungille, olimme varustautuneet myös uikkarein. Nappasimmekin vesitaksin joka heitti meidät läheiselle Badijan saarelle. Saarella kävelimme polkua pitkin tulolaiturilta pidemmälle, rauhallisempaan paikkaan. Metsä oli karua: ylempänä puiden lehdet muodostivat tuuhean katon kun alempana puut olivat käytännössä oksattomia. Niinpä metsässä näki helposti pitkälle, kun lehdet eivät peittäneet näkymää. Kivisen maan peitti jonkinlaiset neulaset; saarella kasvoi myös paljon havupuita. Neulaset olivat todella pitkiä ja muodostivat tasaisen ruskeanoranssin maton jonka päällä kävelimme.

Ranta oli n. 10m vesirajasta alkaen kallion peittämää. Kallio oli kuitenkin ajan saatossa kovasti halkeillut aina n. 10x10x10cm kokoisiin palasiin asti. Palaset olivat kuitenkin tiukasti toisissaan kiinni, kuin joku olisi koonnut kalliopalapelin liimaten palat taas yhteen. Jännää. Vesi ja ilmeisesti kivet olivat syöneet kallioon myös todella teräviä muotoja ja karkean pinnan: ei tarvinnut pelätä että kenkä lipeäisi märälläkään kalliolla. Joissain koloissa oli litteiksi, pyöreiksi hioutuneita valkoisia kiviä. Löysimme myös rannasta kohti saaren keskustaa kulkevan halkeaman, kuin saari olisi jotenkin laajentunut ja kallio olisi reunasta revennyt oltuaan liian kireä vyö pitämään saarta koossa.

Löydettyämme sopivan sopen kallioiselta rannalta nautimme vähän eväitä, kävelyn jälkeen rupesi jo vähän voimat lopahtamaan. Pian hilpaisin jo kohti rantaa tarkoituksenani uida. Aika nopeasti kuitenkin vetäydyin takaisin sillä rannassa, vedenpinnan alla oli kymmenittäin merisiilejä: mandariinin kokoisia mustia murkuloita pohjassa ja kallioon tarttuneena siellä täällä. Niitä olisi ehkä vielä voinut välttää (ilmeisesti ei ole hyvä idea tallata päälle.. tarkempi toksikologinen analyysi jää nyt wikipedian varaan..) mutta vedenrajassa rantakalliota peitti jonkinlaiset kotilot. Yritä siinä nyt mennä uimaan tappamatta ketään. Niinpä siirryin uimaan laiturin viereen, jossa muut olivat mekastaneet riittävästi jotta simpukoista ja merisiileistä ei ollut harmia – varmuuden vuoksi menin uimaan kuitenkin sandaalit jalassa. Mökkijärven rantaa tuli ikävä, ei tarvitse pelätä merisiilejä tai meduusoita, olkoonkin että Välimeren vesi on jotain jopa 26-asteista ja kirkasta niin että näkyvyyttä on metrikaupalla, enemmänkin. Oli muuten vinkeää uida sandaaleissa jotka pyrkivät kovasti koko ajan pintaan kuin pelastusliivit konsanaan.

Keräiltiin joitain pyöreitä kiviä matkaan, tökimme yhtä merisiilinraatoa kepillä. Tallustelimme taas kohti laituria josta lähtisi taksi takaisin. Saarella kuului jatkuva siritys: kaskaat ne puissa mesosivat. Yksi sellainen saatiin äänen perusteella paikallistettuakin ja kuvattua: hyvin ne maastoutuu, ruskeanharmaat mötkäleet, puiden runkoihin.

Laiturin lähettyvillä waimokin lähti uimaan auringonpaisteen patistamana. Lämmintä vettä!

Lähettyville ilmestyi kaksi vapaana liikkuvaa kaurista, peuraa tai jotain muuta sarvipäätä. Turistit puhuivat jotain Rudolfista.. Joku mies vei niille vesimeloninkuoria, joita eläimet näyttivät mielellään mutustelevan.

Paluumatkalla ajelimme taas yöksi jo parkkeerattujen purjeveneiden väleistä. Olen joskus kuullut että Kroatian vesistöt on mainioita veneilypaikkoja ja täytyy myöntää että ehkä jopa vähän kävi kateeksi katsella kun isojen, parikymmenmetristen purjeveneiden kannella ihmiset loikoilivat, nauttivat maisemista, auringosta, hyvästä ruoasta ja välillä pulahtelivat mereen jäähtymään. Sinänsä jännä, vain ihan muutama paatti näkyi purjeilla ajelevan, suurin osa lipui moottorien työntämänä. Selällä näkyi myös jotain surffaajia purjeidensa kanssa.

Kävimme nappaamassa itsellemme liput aamukuuden katamaraaniin. Ei sentään tarvitsisi olla tuntia ennen lähtöä paikalla, 15min riittäisi. Satuimme näkemään isäntämme myös kaupungilla, hän järkkäsi taksin puoli kuudeksi noutamaan meidät katamaraaniin.

Kävimme vanhassakaupungissa syömässä ravintelissa merinäköalalla. Waimo otti paistettuja vihanneksia – jotain kevyttä, helposti sulavaa, minä otin kalanmötkylän, 400g sea bassia, mikä lahna lienee, kovasti se ainakin ahvenelta maistui. Ei kuitenkaan sekään voita isän savulohta, vaikka ihan syötävää olikin.

Illan pimennyttyä kävelimme vielä ristiin rastiin tunnelmallista vanhaakaupunkia, krääsäkaupasta toiseen. No ei, jottain turistijuttukauppojahan ne lähinnä on, myynnissä oli kaikenlaista aina oliiviöljystä tauluihin, laukuista korvakoruihin, Marco Polo -jutuista irtokarkkeihin. Marco Polon tosiaan väitetään syntyneen ja asuneen täällä saarella joskus ennenmuinoin, 1200-luvulla tai jotain (luultavasti tuo jotain on lähempänä oikeaa kuin tuo 1200-luku..).

Kävellessämme pois vahastakaupungista näimme pari miljoonajahtia. Toisessa näytti olevan takaosassa 4 eri kerrosta missä ulkona voi oleskella, pituutta parikymmentä metriä, hintaa jotain tähtitieteellisen suurta. Laituriin parkkeeratussa aluksessa oli veden alla valot jotka valaisivat kirkasta vettä aina pohjaan saakka, mitä lie vettä jotain 8-10 metriä ollut. Ilmeisesti valo oli houkutellut paikalle kaloja, ainakin paikalla pyöri jatkuvasti kymmeniä ellei satoja kaloja aina suolakalan kokoisista sinteistä kämmeneen kokoisiin mötkäleisiin. Nämä suuremmat yrittivät sitten välillä syödä niitä pienempiä: nousivat pohjasta hyvää vauhtia kohti pinnassa leikkiviä pahaa aavistamattomia sinttejä ja NAPS, taas oli yksi sintti vähemmän.

Tämän luksusjahdin vieressä oli ‘Northern Cross’ -paatti, yllätys yllätys, Suomen lippu perässä liehuen. Myös purseriperämiesmikälie joka vahti ettei laivaan nouse ihanketätaviksiatahansa näytti kovin suomalaiselta. Tiedä sitten kenellä suomalaisella on moiseen jahtiin varaa, vai liekkö paatti jonkin yrityksen omistama ja myyvät risteilyjä. Kyllä tuollaisista paateista kieltämättä tulee vähän väkisinkin olo että omistajalla täytyy olla rahaa.. Maksaa kuitenkin varmaan Helsinkiläisen omakotitalon verran tai enemmänkin tuollainen paatti, päälle vielä juoksevat kulut henkilökunnasta alkaen – ei tuollaista paattia yksin varmaan ajella, luulen ma.

Ajelimme taksilla kotiin nukkumaan, valmistautumaan aikaiseen herätykseen. Telkusta tuli vielä Woody Allenin leffa, jota vähän katselimme.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XVI: Korcula, Kutina Korcula, Kroatia Auringon vähitellen heräillessä aamulla ello 5:30 vuorten takaa...
• Balkan09, osa XIV: Dubrovnik, Korcula Dubrovnik, Kroatia Nukuimme aamulla jälleen vähän pidempään. Waimon olo oli...
• Balkan09, osa XIII: Dubrovnik Dubrovnik, Kroatia Heräilin aamulla viiden-kuuden tienoilla pari kertaa vuorten takaa...

Nukuimme aamulla jälleen vähän pidempään. Waimon olo oli kuitenkin sen verran hyvä että päätimme lähteä jatkamaan tänään matkaa. Tavarat siis kokoon, vähän aamupalaa naamaan (lähikaupan makoisaa leipää, njam!) ja menoksi. Isäntäväki tilasi meille taksin ovelle.

Taksilla ajelimme laivaterminaaliin, kävimme sieltä kartoittamassa josko pääsisimme laivalla jatkamaan matkaa, johan tässä on bussissa istuttu, varmaan pitkälti jo toista ellei kolmatta vuorokautta. Laivat kuitenkin lähtivät jo aikaisin aamulla joten marssimme läheiselle bussiasemalle josta saimme ostettua liput klo 15 bussiin kohti Korculan (tossa c:n päällä pitäisi olla alaspäin osoittava hattu.. ei nyt näppiksestä löytynyt..) saarta. Lipuille hintaa joku 180 kunaa eli jotain 27 euroa. Laitettiin rinkat jemmaan aseman matkatavarasäilytykseen ja ajeltiin bussilla vielä vähän katselemaan vanhaakaupunkia. Tällä kertaa bussimatka sujui liukkaasti katujen ollessa tyhjät – olihan nyt sunnuntai.

Kävelimme jälleen varjoisia sivukujia vältellen auringonpaistetta. Käväisimme muutamassa kirkossa vilkaisemassa miten katoliset kirkot eroavat aikaisemmin näkemistämme ortodoksikirjoista tahi meikäläisistä luterilaisista. Kyllä katolisetkin osaavat koristella: toisessa kirkossa taisi olla 9 erilaista alttaria joista jokainen hakkaa koristelussa ja kullan määrässä minkä tahansa meikäläisen luterilaisen kirkon alttarin. Esitteiden mukaan kirkon aarrekammiossa on myös joidenkin pyhien jätkien pääkalloja, käsiä ja jalkoja kultaan paketoituina. Joopa joo, kaikenlaista.

Tässä nyt kun vuorokausi suunnilleen oli jo paastoiltu, waimon viihdykkeeksi minäkin kevyemmin syöneenä, kävimme ravintelissa. Söin pizzan (joo, etikettirike noin hienossa syödä pizza mutta listassa kuitenkin oli, viimeisellä sivulla, mutta kuitenkin, ja piti jotain helppoa nopeaa hyvää saada..) jonka päällä oli savukinkkua, se on jonkinlainen paikallinen erikoisuus, siis se kinkku. Pizza oli varsin makoisa ja maksoi 45 rahaa eli jotain vajaa 7 euroa. Pizzan kylkeen joimme neljä kahden desilitran hedelmämehupulloa, 25 rahaa eli yli 3 euroa kappale. Ohhoh, melkoista rosvousta, yhden pullon hinnalla olisi kaupasta saanut pari litraa vastaavia mehuja. Mutta oli ne hyviä, jääpalojen kera ja kaikkea. Waimokin hieman maistoi pizzaa ja fiilisteli makuelämystä: ruokahalun palaaminen on hyvä merkki!

Hurruttelimme 30-asteisesta kosteasta kaupungista ilmastoidulla taksilla ussiasemalle (50KN, jotain 7 euroa). Ilmastointi, mikä ihana tekosyy! Tiesitkö muuten että suomalaiset kuluttavat euroopan mittakaavassa vähän sähköä, liekkö sitten syynä juurikin Etelä-Euroopassa suositut ilmastointilaitteet, huono eristys jne.

Bussiasemalla käväistiin vessassa. Vessan ovella oli jälleen täti päivystämässä, hieman ehkä huomaamattomasti. Niinpä välillä kiireisimmät matkaajat (ei-kansainvälinen peitesana turistille) yrittivät tallata suoraan vessaan mutta täti kärppänä rupesi huutelemaan ‘hei hei hei…’ ja perimään kolmen kunan (0.4e tms) maksua. Vessat itsessään olivat kyllä ihan siistit, posliinipytyt. Itseasiassa jalanjälkipyttyjä ei ole kotvaan näkynytkään, taisi Montenegrossa olla viimeksi.

Bussikuski veloitti 10 kunaa (1.2e tms) rinkkaa kohden. Jännä että täällä niistä joutuu maksamaan erikseen, toisaalta jokaiseen rinkkaan laitetaan tarra jossa sarjanumero ja matkustaja saa vastakappaleen. Toisaalta taasen tavaroita purettaessa matkustaja saa sen laukun jota osoittaa eikä mitään numeroita tarkasteta.. Ylimääräinen keino lypsää rahaa taasen, ryökäleet!

Bussi oli hieno. Ilmastointi pelasi, penkit olivat tilavat. Turvavyöt toimivat, autossa oli peräti merkkivalot jotka lentokoneen tapaan muistuttivat vöiden käytöstä. Toinen taulu vilkutteli vuorotellen kellonaikaa ja ulkolämpötilaa (keikkui siellä 30 tienoilla). Ilmastointi hyydytti kaikki, oikeastaan kaikki matkustajat nukkuivat upeiden maisemien lipuessa ohi: Adrianmeri ja sen jotkin kroatian 1100 saaresta jyrkkine vuoririnteineen. Matka sujuikin mukavasti, mitä nyt kerran vain oksennettiin (huomaamattomasti pussiin, eikä pussissa ollut pohjassa edes reikää!). Loppupäässä bussi ajeli autolautan kyytiin noin kilometrin matkaksi, lautta vei meidät Korculan saarelle satamaan, josta bussi ajoi Korculan kaupunkiin.

Korcula, Kroatia

View Larger Map

Kaupungissa vastaan ryntäsi jälleen iso lauma asunnontarjoajia. Tartuimmekin jälleen nopeasti tarjoukseen, toisen tarjoajan kämppään päädyimme. Ei ollut voimaa eikä kuntoa kävellä ja etsiä kämppiä, vertailla intoja jne. Mies oli ystävällinen ja tarjosi kämppää 300 kunan (40e tms) yöhintaan. Hänen autollaan ajelimme rantaa pitkin kämpälleen joka itseasiassa osoittautui melko luksuskämpäksi. Yläkerran asuntoa asuttaa norjalaiset turismot, me saimme alakerrasta huoneen. Talo on rinteeseen rakennettu, merinäköalalla tietysti. Kävellen matkaa Korculan keskustaan kertyy 10-15 minuuttia. Mies oli kovin ystävällinen, kun huomasi että waimo ei ollut ihan parhaimmassa terässä, sanoi että hänelle voi koska vain soittaa jos tarvitsemme apua, tarjosi teetä jne. Hyvä tyyppi, kämppä vain vähän syrjässä.

Kävin sittemmin n. 5 min kävelymatkan päässä olevasta kaupasta juotavaa, jälleen puolitoista litraa kuplavettä, toinen mokoma tavallista ja purkki tuoremehua. Persikka on ollut suosikki tällä reissulla, nyt tuli ostettua ananasta kun persikkaa ei ollut. Sekä meno- että tulomatkalla kuvailin vähän merta ja rantoja, hienoja maisemia. Rannalla oli myös jokunen kalastaja onkeaan heittelemässä. Yksi koira murahteli ikävästi ohi kävellessä muttei käynyt kuitenkaan hyvin ruskettuneisiin pohkeisiini kiinni.

Takasintullessa keksin myös haistella puhelimella avoimia wlan-verkkoja, kämpältä kun ei verkkoja löytynyt. Ensimmäinen avoin löytyikin kämppäämme vastapäätä ja istuskelemalla aidalla kuunnellen yön ääniä ja vastarannalta kuuluvaa musiikkia onnistuukin surffailu, blogautusten julkaisu jne.

Illalla vielä ruisku ja pyykkäystä, pyykkinarut tällä kertaa yöpöydän laatikonnupista kamerajalustan tukemana telkun alla olevan tason josta sängyn kulman ohjaamana lipaston laatikonnuppiin. Ja homma toimii.

Telkusta katselemme paikallisista uutisista miten maa on sekaisin U2:n ja Bonon saavuttua tänne konsertoimaan.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XIII: Dubrovnik Dubrovnik, Kroatia Heräilin aamulla viiden-kuuden tienoilla pari kertaa vuorten takaa...
• Balkan09, osa XVI: Korcula, Kutina Korcula, Kroatia Auringon vähitellen heräillessä aamulla ello 5:30 vuorten takaa...
• Balkan09, osa XV: Korcula Korcula, Kroatia Aamulla nukuttiin piiitkään, itseasiassa taisi mennä iltapäivän puolelle...

Heräilin aamulla viiden-kuuden tienoilla pari kertaa vuorten takaa taivaan kirkastaneeseen valoon, aurinko se siellä valimistautui päivän käristystehtäviin. Seitsemältä tuli vuokraemäntä (tai sen tyttö) koputtelemaan ovelle, kertomaan ettei valitettavasti voida jäädä toiseksi yöksi, kun kämpän jo kuukausia sitten varannut joku muu tuleviksi öiksi. Voisimme kuitenkin lepäillä iltapäivään asti.

Niinpä maksoimme kämpän (350KN = 50e) ja jatkoimme lepäilyä. Sluibailimme aamupäivän unen ja valveen rajamailla. Risto kävi netissä julkaisemassa blogautuksen – matkalla sinne tuli pihan betonikäytävällä vastaan kilpikonna. Iltapäivällä waimo rupesi heräilemään ja puhui jo jotain ruuasta. Keittelin kaupasta nappaamani kanasopan ja juotin sen lientä waimolle, väitti sitä hyväksi. Myöhemmin maistui pari haukkua banaania ja haukku voileipää.

Nettireissulla bongasin meille uuden kämpän n. 100m edellisestä, katua alas. 300KN = 42e tms, tällä kertaa rankasti yksinkertaisemmin ja karummin sistustetty eikä omaa vessaa vaan jaoimme sen omistajapariskunnan kanssa. Omistajat sekä jotkin heidän vieraistaan tms istuskelivat paljon puutarhassa varjossa kahvia nautiskellen. Saimme käyttöömme talon langattoman netin joten aika juoksi vähän liukkaammin ja Risto naputtelikin iltapäivällä puhelintaan kuntoon, nyt pitäisi toimia GPS:t, pelit ja pensselit ongelmitta.

Illemmalla, reilun vuorokauden lepäilyn jälkeen vaimo rupesi taas heräilemään ja puhumaan ruoasta. Pala leipää upposi hyvällä ruokahalulla. Olo oli parempi, vaikka vielä heikottikin yli vuorokauden ~syömättömyyden seurauksena. Olo koheni niinkin mukavasti että waimo halusi lähteä katsomaan Dubrovnikin vanhaa kaupunkia ja siitähän minä riemuitsin, sen takia tänne tultiin ja ankeaa olisi lähteä pois sitä näkemättä. Niinpä valmistauduimme lähtöön, tallasimme 100m tietä bussipysäkille. Bussimatka maksoi 10KN, 1.5e tms. Bussi oli suht täynnä ja hikinen, samoin kaupungin kadut: täynnä ja hikisiä. Autot tukkivat bussin kulkureitin, ilmeisesti koimme jotain siitä ruuhkasta mistä majoitusemäntämmekin puhui.

Vanha kaupunki valloittaa ja yllättää joka kerta uudelleen: Olen aikaisemmin käynyt siellä loka-marraskuussa jolloin on ollut kovin paljon hiljaisempaa kuin nyt elokuussa: pääkatu kuhisi ihmisiä, joitain perinteisiä soittimia soittavia muusikoita, patsaita leikkiviä ihmisiä (toinen oli taulun kehysten sisällä harmaaksi puuteroituna, toinen oli kleopatrapuvussa jalustan päällä. Aika hauskoja!) jne. Voimia säästellen kävelimme hitaasti pääkadun päähän, istuskelimme lipputangon juurella lepäillen ja meininkiä katsellen: paljon turisteja, matkailijoita. Kävin etsimässä jostain sokkelisilta kujilta kaupan josta saimme banaanin kulkua vahvistamaan. Käväisimme muurien ulkopuolella, meren rannassa, laiturilla katselemassa pimenevässä illassa veneitä jotka merelle lähtivät ja sieltä saapuivat.

Dubrovnik on siis törkeän vanha mesta. Joku mukajulkkis (joku lordi Byron tai joku) on sitä kutsunut Adrianmeren helmeksi. Pieni valkoinen kaupunki muurien joka puolelta suojaamana. Pääkadun kivetys on marmoria, siitä lähtee kujat molemmille puolille: toiselle puolelle lähtevät kujat ovat lähinnä portaita jotka lähtevät ylös muureille, toiselle puolelle lähtiessä kujat ovat hieman sokkeloisempia. Näiden pienten kujien varrella asuu tavallisia ihmisiä ja noin joka toisen tahi kolmannen oven ja porttikongin vieressä on kyltti ‘sobe’ mikä tarkoittaa että majapaikkaa olisi tarjolla. Bosnian sodan aikaan serbit moukaroivat Dubrovnikin kaupunkia ilman mitään järkevää syytä ja ilman sääliä: vanhakaupunki kuitenkin on saatu nopeasti kunnostettua taas vastaanottamaan turisteja.

Palailimme takaisin läpi pienempien kujien. Pääkadusta kortteli kumpaankin suuntaan on kuitenkin lähinnä vain ravintoloita jotka tuottavat paljon kaikenlaisia ruoantuoksuja ilmaan mikä ei vatsatautista juuri lämmitä, joten siirryimme pääkadun puolelle kuitenkin hetken päästä. Ja taksilla kotiin.

Kotona waimo vielä pahoinvoi ikävästi. Unta kuulaan. Yöllä avoimen ikkunan takaa rupesi kahdesti kissa mouruamaan liekkö sisään halunnut. Jos olisi ollut ylimäärisiä niin kengällä olisin viskannut, kuten sarjakuvissa aina on tapana tehdä. Kissa kuitenkin häipyi kun sitä vähän hätisteli.

Share

Related posts:

• Balkan09, osa XII: Sarajevo, Dubrovnik Sarajevo, Bosnia ja Hertsegovina Heräilimme aamulla aikaisin pakkailemaan. Sää oli...
• Balkan09, osa XIV: Dubrovnik, Korcula Dubrovnik, Kroatia Nukuimme aamulla jälleen vähän pidempään. Waimon olo oli...
• Balkan09, osa I: Skopje Prologi: Olin 2004-2005 Balkanilla rauhaa turvaamassa. Ja nyt, 4 vuotta...