Venetsia, Italia
Junamme oli perillä Venetsiassa aamu-seitsemän tienoilla. Hieman tokkuraisina mutta junasta poispääsystä onnellisina pöllähdettiin aseman ulkopuolelle pääkadun varteen. Jeskamandeera, onhan se nyt vähän hassua kun tiellä köröttelevät bussit ovat yhtä täynnä kuin Helsingissä mutta mitä ihmettä, ei näy jarrutusjälkiä, kadunlakaisijoita, kaistaviivoja. Tämä on Venetsia, ne ovat vesibusseja!
Jahkailtiin hetkinen noiden lippulaitteiden kanssa ja päätettiin ostaa kolmen vuorokauden bussiliput. Kuusi yksittäistä matkaa taitaa kuitata saman hinnan. Mainitsemisen arvoista on että täkäläiset matakortit taitavat olla samaa avointa RFID-tekniikkaa kuin se, mikä Helsinkiin on juuri rantautumassa (matkakorttien vaihto uusiin alkaa syyskuussa tms). Kortin vilautus lukijalle ja pysäkillä odotetaan bussin saapumista. Ensin ihmiset ulos, sitten kyytiinnousijat sisään, kuten julkisissa on tapana. Tällä kertaa tosiaan bussi kulkee vedessä ja on enemmän laiva kuin auto. Pysäkille tullessa apukuski heittää köyden bussipysäkin tolppaan (pollariin?) ja kiepauttaa toisen pään veneen vastaavaan ja näin pysäyttää veneen oikeaan kohtaan.
Venetsian pääkatu, Canal Grande on 3.8km pitkä kanaali jota pitkin kaupungin vesibussiliikenne – kuten myös moni muu liikenne, kuten pitkät hyvässä lakassa olevat kiiltävät taksit, pienet yksityisveneet, pitkät roskiksia nosturein tyhjentelevät paatit kuin matkailijoiden suosimat raitapaitaisten lierihattujen yhdellä airolla soutelemat gondolit kulkevat. Kanaalin syvyys on n. 5 metriä ja leveys 30-70 metriä. Melkoinen joki siis.
Taksilla ajelimme Rialton sillalle saakka. Ponte di Rialto on Venetsian vanhin Canal Granden ylittävä silta, rakenneltu joskus 1500-luvulla. Nyt sen täyttää erilaiset kravatti- ja lasiliikkeet sekä kamera kaulassa killuttelevat turismot.
Löysimme hotellimme parin korttelin päästä sillasta. Pienen odottelun ja yrityksen hakea avaimia yhteistyöhotellista jälkeen pääsimme vihdoin sisään, ihan vain törmätäksemme suomalaispariskuntaan joka oli juuri lähdössä kohti kotia. Huoneemme ei vielä (aamukahdeksalta, kummaa..) ollut valmis joten jätimme rinkat hotellin respaan ja lähdimme nuutuneina tutkimaan kaupunkia. Jollain pienellä sillalla lusikoidut eväsjugurtit hieman piristivät tunnelmaa. Pyörimme ristiin rastiin kaupunkia päätyen Pyhän Markuksen torille. Väsymys ja nälkä kuitenkin painoivat joten kävimme napostelemassa vähän pastaa: waimo otti pasta carbonaran ja minä taisin kokeilla jotain tagliatellejuttua ilmakuivatulla kinkulla, liekkö ollut sitä EU:n nimisuojajärjestelmän piiriin kuuluvaa Parman kinkkua. Pientä ravintelia pyöritti vanha tukeva iloinen italialaissetä joka tuli aina kysymään välillä ‘prego’ eli että onko kaikki ok tai halutaanko tilata jotain tai silleen. Mainion italialaista.
Matelimme hotellille jossa ovella saimme ovipuhelimen kautta kuulla että huone olisi valmis vasta puolen tunnin – tunnin päästä. Naatteina tuumimme että voisimme odotella respassa. Kiivettyämme respaan (2. kerroksessa, ei hissiä: koko hotelli on pienellä pinta-alalla mutta useammassa kerroksessa, ilmeisesti tässäkin kaupungissa pyritään rakennusten pinta-ala pitämään kurissa..) sanoi täti että juu, huone on valmis, oli sotkenut huoneet (siis keskenään, ei huonekaluja jne :) Pääsimme siis huoneeseen, käväisimme ruiskussa ja nukuimme piristävät kolmen tunnin päikkärit. Voi pojat, tekee hyvää!
Iltapäivällä sitten taas liikenteeseen. Alkuun käväisimme syömässä Ponte di Rialton kupeessa. Waimolle pastaa tomaatilla ja pekonilla, mä lähdin hurjastelemaan ja otin pastaa venetsialaiseen tyyliin eli mustekalalla, värjätty musteella. Aavistuksen kauhistuneena sitä rupesin kauhomaan ja totesin että voi poijjaat, sehän on itseasiassa ihan hyvää. Sopivan suolaista, vähän oikeastaan merisuolalta maistui. Mustekalapalat maistuivat vähän kalalta vaikka näyttivät ehkä lähinnä juustolta. Kyllä sitä söi. Kuten aikaisemmin kerroin, minulla on ollut jonkinlainen kammo kaikkea meren pohjassa kävelevää kohtaan ja olen siitä nyt reissun aikana yrittänyt kovasti päästä eroon suht kohtalaisella menestyksellä.
Kävelimme pitkin katuja sinne tänne, isompia ja pienempiä. Ihmettelimme upeita karnevaalinaamioita joita katujen varsilla myydään kojuissa sekä pelkästään niitä myyvissä kaupoissa. Myös yhdestä Venetsian saarista peräisin olevaa Muranon lasia on myynnissä siellä täällä. Ehkä upeimmat jutut olivat lasista tehdyt ilmapallot (500e/kpl), lasista koottu sinfoniaorkesteri viimeistä piirtoa myöten tarkkaan tehty, juutalaiset häät persoonallisine lasihahmoineen sekä rikottuine juomalaseineen. Toki myös upeita erilaisia veistoksia oli näytillä: ehkä voisin joskus ajatella jonkin lasiveistoksen tms kotihyllylle ottavani, on ne vaan hienoja. Ja kalliita.
Ajelimme vesibussilla taas pätkän verran ihaillen Canal Granden reunaan rakennettuja palatseja. Jännä ajatella että tosiaan täällä palatseissa on asustellut niitä sukuja ja perheitä jotka ovat kulkeneet noita aikaisemmin näkemiämme maisemia Kroatian rannikolla jne ja hoitaneet kauppaa ja ryöstelyä ja sensellaista bisnestä siellä. Sinänsä ympyrä sulkeutuu tullessamme tänne Venetsiaan. Palatsien fasaadit ovat usein upeita. Marmoria, upeita mosaiikkeja, houkuttelevia parvekkeita.
Käväisimme myös yhdessä katolisessa kirkossa. Jälleen varsin koristeellinen, seinät täynnä maalauksia ja koristeita, rippituoleja ja kynttilätelineitä. Huimin kokemus oli ehkäpä huomata että niin se on moderni aika tullut katoliseenkin kirkkoon: iso osa kynttilöistä oli led-lamppuja. Kynttilätelineet, joihin ennenmuinoin on voinut itse omin käsin sytyttää kynttilän ja tipauttaa siitä rahan korvaukseksi lippaaseen, olikin korvattu punaisella kynttiläpatterilla johon voi sytyttää kynttilän – nappia painamalla! Kyllä, voit sytyttää kynttilän palamaan siihen tellinkiin nappia painamalla ja tiputtaa edelleen sen saman kolikon laatikkoon. Tuollainen kynttilätellinki taitaa tuottaa kirkolle paljon paremmin suhteessa juokseviin kuluihin verrattuna tavalliseen kynttilänmyyntiin. Joku tuossa silti vähän hiertää..
Katuja kävellessämme tarttui matkaan pari kravattia – hienointa italialaista silkkiä, 8 euroa kappale. Maistelimme myös paikallista jätskiä, gelatoksi taitavat sitä kutsua. Enkä taida valehdella jos sanon että parasta jätskiä mitä olen syönyt. Pehmeää ja maistuu oikeasti siltä mitä lupaavat, esim. cantaloupe-meloni, mango, minttu, vanilja, dolce latte, metsämarja. Ne ihan oikeesti maistuu siltä eikä pelkästään ‘sinne päin’ kuten moni suomalainen jätski. Nestle (joka tekee sitä pingviinijäätelöä joka ennen Valiolta tuli) ja Ingman: hyvä yritys mut ette tee ihan oikeenlaista.. Pitäis tutustua noihin pienten firmojen tuotteisiin Suomessa. Helsingin jäätelö on vähän parempi yritys mut niissäkään se maku ei ihan tuu selkeenä.
Illalla katselimme Pyhän Markuksen torilla miten lapset jahtaavat puluja, ravintoloiden orkesterit soittavat upeaa musiikkia (kolme orkesteria samalla torilla) ja joku pariskunta rupeaa spontaanisti valssaamaan keskellä toria musiikin innoittamana.
Venetsia on melkoinen kokemus jota kyllä voi suositella kenelle tahansa, vaikea kuvitella että joku ei tästä tykkäisi. Mut vähän turistikauden huipun ulkopuolella, suosittelen.
Related posts:
- Balkan09, osa XX: Venetsia Venetsia, Italia Toisen päivän aamu Venetsiassa meni nukkuessa, ilmeisesti vielä...
- Balkan09, osa XVII: Kutina Kutina, Kroatia Kutinasta heräilimme virkeänä oikein makoisasti nukutun yön jälkeen....
- Balkan09, osa XXI: Venetsia, Milano Venetsia, Italia Aamulla laitettiin jälleen kerran, ties kuinka monennen kerran...
- Balkan09, osa III: Ohrid Ohrid, Makedonia. Aamulla jo kukonlaulun aikaan auringon ensimmäiset säteet sinkoutuivat...
- Balkan09, osa XII: Sarajevo, Dubrovnik Sarajevo, Bosnia ja Hertsegovina Heräilimme aamulla aikaisin pakkailemaan. Sää oli...