Kotor, Montenegro
Hyvin, ilmastoidussa korkeassa vaaleanpunaseinäisessä huoneessa nukutun yön jälkeen lähdimme sovitusti yhdeksältä Andreaksen ja Ivarin kanssa kiipeämään Kotorin kaupunkia ympäröivälle muurille, tai oikeastaan sen korkeimpaan kohtaan, n. 260m korkeudessa vuoren rinteessä sijaitsevalle linnoitukselle. Koska Kotor on vuonossa jossa vuorten seinät nousevat suht jyrkästi ylös, aurinko ei paista suoraan koko vuonoon heti aamusta, vaan saimme kiivetä varjossa lähes koko matkan; vastarannalle aurinko jo lämpöisesti paisteli. Kiipeämiseen meni melkein tunti: vanhoja kivisiä portaita tai kivipäällysteistä polkua pitkin ylöspäin. Matkan varrella oli yksi pieni kirkko jonka ovi oli kuitenkin meiltä kalterein suljettu.
Huipulla maisemat olivat upeat: alla aukesi Kotorin vuono, vanhan kaupungin punakattoiset talot näkyivät myös hyvin. Montenegron lippu (luulisin että se on Montenegron lippu. Viimeksi täällä ollessani se ei tuolta näyttänyt mutta ehkäpä vuoden 2006 itsenäistyminen vaihtoi lipunkin) liehui upeasti tuulessa linnoituksessa kaupungin ja vuonon yllä.
Perillä pidetyn tauon aikana napostelimme suolatikkuja, cashew-pähkinöitä ja seurasimme Ivarin touhuilua. Alaspäin matka taittui hieman nopeammin, vaikka loppumatkasta rupesikin jalat vähän jo värisemään paikallaan seistessä, parin tunnin jatkuva kiipeäminen ja jännittyneessä tilassa oleminen rupesi tuntumaan.
Kiipeilyn jälkeen tulimme kämpille pyykkäämään. Virittelimme mukana olleen narun halkomaan pitkin huonetta ikkunan kahvasta vaatekaapin oven saranan kautta nojatuolin käsinojaan. Kylpyammeessa nyrkkipyykki ja pyykkäilyn jälkeen vielä pieni lepohetki ennen kuin lähdimme ruotsalaisten kanssa syömään: kanaa, cevapia (=niitä pieniä jauhelihapötkylöitä) ja jauhelihapihviä, njam njam. Hinnat olivat suht korkeat, taidettiin n. 20e maksaa salaatista, cevapista ja paistetusta kanasta ja litrasta kuplavettä.
Ivar on hauska kaveri: 5v valkotukkainen ruotsalaispoika jolla juttua riittää loputtomiin. Kun käymme syömässä, hän alkuun istuskelee jonkin aikaa kanssamme ja syö, mutta jossain vaiheessa odotetusti loppuu into kuunnella aikuisten juttuja ja hän lähtee kävelemään ja tutkimaan ympäristöä. Hänellä on erityinen ominaisuus haalia juttuja: edellisenä päivänä kun söimme, hän sai jostain pieniä muovisia eläinhahmoja (‘nainen kauniissa mekossa antoi’ – käsittääksemme se oli tarjoilija) ja tänään hän ilmestyi paikalle heilutellen alumiinista ilmapalloa. Ilmeisesti hän on riittävän suloinen jotta ihmiset innostuvat antamaan kaikenlaista pientä. Mainio vekara.
Ruokailun jälkeen kävimme tiedustelemassa bussiasemalla aikatauluja seuraaviin kaupunkeihin: Dubrovnikiin kaksi tuntia, lähtee pari bussia päivittäin. Podgorican kautta Sarajevoon pääsee myös päivittäin, useammallakin yhteydellä, kesto 2 Podgoricaan ja 6 Sarajevoon. Noihin aikoihin ei kyllä juuri kannata luottaa vaan kannattaa varata noin 20-25% myöhästymisvara, kaikenlaista säätöä voi matkalla sattua..
Vaikka taivas rupesi tummumaan päätimme käydä uimassa, tällä kertaa menimme rannalle jossa oli tarjolla aurinkovarjoja ja tuoleja; yhden varjon valtasimme itsellemmekin. Vesi oli jälleen todella lämmintä ja raikasta, uiminen oli varsin miellyttävää, vaikka vedessä pinnalla kelluikin kaikenlaista kasvinpalasta, mistä lie meri ne tuonut. Rannalta keräilimme kiekuroita simpukoita kotiin tuomisiksi. Tällä rannalla oli suihku jossa pystyi pahimmat suolat huuhtomaan iholta pois: merivesi tuntui jotenkin poikkeuksellisen suolaiselta. Onnistuimme kuitenkin saamaan vettä vasta neljännestä hanasta: muista puuttui nuppi jolla kiertää venttiili auki. Ja vesi oli tietysti kylmää mutta auringon paistaessa senkin kesti.
Kotiin palaillessa ilma alkoi olemaan – jos vain mahdollista – entistäkin kosteampi ja kuumempi. Vaikka seisoi paikallaan ulkona, varjossa, hiki valui enemmän ja enemmän. Niinpä palasimme majoitukseen vähän taukoilemaan ilmastoituun huoneeseen, kirjoittelemaan päiväkirjaa ja sen sellaista.
Illalla lähdimme syömään läheiseen kalaravintolaan. Alkuun menimme ulos istumaan mutta taivaan tummetessa henkilökunta tuli suosittelemaan sisään, ilmastoituihin (ja sateen suojassa oleviin) tiloihin siirtymistä.
Sisällä ikkunasta kaihoisasti katselin kun salamat välähtelivät, voi kunpa olisi päässyt kuvailemaan niitä. Pian alkoi sataa vettä ja ihmisten askeleet kadulla tihenivät.
Otin ruoaksi ‘mixed fish’-lautasen, anne puolestaan mustekalarisoton, joinka oli kyllä tarkoitus olla kalarisotto tms mutta kovasti näytti mustekalalta palaset siellä ja ilmeisesti musta väri oli mustekalan musteesta. Ei pahaa muttei ihan sitä, mitä oli tarkoitus tilata. Minun lautasella oli kahta kalaa fileenä, kaksi pientä kalmaria, friteerattuja katkarapupalluroita, jonkinlainen rapupallero ja päälle vielä jotain muuta leivitettyä kalaa. Aavistuksen kauhistuksella katselin kalmareita: Olen jonkinlaista nyrkkisääntöä pyrkinyt noudattamaan että en syö (lue: en tykkää) mitään mikä on meren pohjassa kävellyt, tämä siis kattaa simpukat, ravut, katkaravut, mustekalat jne merenelävät. Niinpä Andreasin tilaamat rapulautanen + simpukkalautanen eivät myöskään houkutelleet hirveästi.
Kalat olivat helppo nakki. Vähän kuivaa mutta ihan syötävää, eivät kuitenkaan isän savulohta voita millään, tai kepin nokassa käristettyä itse ongittua (minä en tästä mitään tiedä..) ahventa. Katkaravut olivat suorastaan hyviä, samoin rapupallero (friteerattu pallero josta sojotti saksen kärki). Kalmarit pienine lonkeroineen ja imukuppeineen aiheuttivat vähän ahdistusta. Pehmeää, limaista, valkoista.. Päätin maistaa palan. Jep, pehmeää ja limaista mutta itseasiassa yllättävän hyvää, jopa ehkä vähän makeaa. Ei mitään herkkua mutta syötävää kuitenkin sentään.
Olen viimeksi taistellut kurkusta alas yhden simpukan vuonna 1999 Sveitsissä, sen koommin ne ovat saaneet olla puolestani vapaana vedessä. Nyt kuitenkin päätin taas maistaa yhden tuosta kalmarista huumaantuneena. Kuori auki (no se kyllä oikeastaan oli), haarukalla se murkula sieltä irti ja vähän tunnelmaa kohottaen sitä ilmassa ihmetellen (en kyllä katsonut miltä se näyttää..) ja suuhun. Ja sama homma, ei ollenkaan niin paha kuin olisi voinut luulla. Jotain kovaa juttua siinä oli jonka syljeskelin pois mutta mehut pureskelin suuhun, ehkä siinä jotain ‘lihaakin’ oli. 11 vuodessa asiat muuttuvat, ensimmäisellä kerralla meinasi tulla ylös samaa reittiä kun meni alas, nyt sujui ilman suurempia ongelmia, jee!
Jälkiruoaksi vielä lämmintä marjakeittoa jätskillä, njam njam.
Sade ulkona olikin jo tauonnut ja lähdimme hieman kävelemään sateesta kiiltäviä vaaleasta kivestä tehtyjä vanhankaupungin katuja. Muutamassa kaupassa käytiin katselemassa koruja, matkamuistoa ja muuta krääsää ja nettikahvilaan. Siellä Anne huomasi että jalkapöydälle pari päivää aikaisemmin ilmestynyt ötökänpisto oli pullauttanut esiin n. sentin halkaisijaltaan olevan vesikellon. Niinpä konsultoimme netin välityksellä tuttua kätilö/sairaanhoitajaa ja toista tuttua lääkäriopiskelijaa jotta mitäpä pitäisi tehdä. Kuitenkin heti piston ilmestyttyä päälle on laitettu hydrokortisonia ja syöty histeciä jo parin päivän ajan. Ohjeet olivat että jos ei tokene niin lääkäriin hakemaan vahvempa lääkkeitä, ja että ehkäpä paikalliset lääkärit tietävät paikalliset ötökätkin paremmin; esim. hämähäkin purema ei ole ollenkaan mahdoton ajatus.
Kotiin tullessamme oli veden tulo katkennut ja sen sijaan kylpyaltaaseen ilmestynyt pari ämpärillistä vettä jolla pönttöä pystyi huuhtomaan. Melkoista.
Related posts:
- Balkan09, osa IIX: Kotor Kotor, Montenegro Heräiltiin vasta puoliltapäivin – olimmehan käyneet nukkumaan bussimatkan...
- Balkan09, osa XVII: Kutina Kutina, Kroatia Kutinasta heräilimme virkeänä oikein makoisasti nukutun yön jälkeen....
- Balkan09, osa X: Kotor, Sarajevo Kotor, Montenegro View Larger Map Aamulla ei majoitusrakennuksessamme vieläkään tullut...
- Balkan09, osa VII: Pristina, Kotor Pristina, Kosovo Palautimme vuokra-auton sunnuntaina aamusella. Hotelliamme vastapäätä oli 2006...
- Balkan09, osa XIV: Dubrovnik, Korcula Dubrovnik, Kroatia Nukuimme aamulla jälleen vähän pidempään. Waimon olo oli...